Taas sitä samaa

30.11.2007 / Joululehti

Vuoden vaihteen juhlat nostavat pintaan perinneangstin. Pikkujoulujen kaavamainen samankaltaisuus vielä kestetään, mutta kun tulee puhetta joulun tai uudenvuoden vietosta, mitta on täysi. Mitä ihmettä - taasko nämä on vietettävä??
 
Avainsana on "taas". Perinteet tökkivät, koska niiden dramaturgia rakentuu toistolle. Toisto on siedettävä termi tasan tarkkaan yhdessä asiayhteydessä - kuntosalilla. Muuten se on lähinnä synonyymi uusinnalle. Siksi lähestyvän juhlakauden synnyttämä ahdistus on ymmärrettävä ilmiö. Kukapa nyt jaksaisi katsella oman elämänsä päiviä uusintoina kun ensiesitystenkin kanssa on välillä vähän niin ja näin?
 
Pointti on siinä, että toistaminen ei ole inhimillisesti mahdollista – sitä kuntosalia lukuun ottamatta. Hyvä esimerkki löytyy esittävän taiteen alueelta, teatterista. Suurin osa esityksistä rakennetaan sen ajatuksen varaan, että kertaalleen valmiiksi harjoiteltu esitys toistetaan niin monta kertaa kuin sille löytyy maksavia katsojia. Jos yksikin näistä katsojista seuraa kaksi vetoa samasta produktiosta, hänen on helppo huomata tulleensa höynäytetyksi. Eivät ne näytökset mitään toistoja ole. Jokainen niistä on uniikkikappale - milloinkaan samanlaisena toistumaton ja ainutlaatuinen.
Itse asiassa on olemassa myös teatteria, jonka logiikka perustuu juuri tähän toiston mahdottomuuteen. Puolalainen ohjaaja Tadeuz Kantor teki ryhmänsä kanssa lähinnä omiin traumaattisiin lapsuudenmuistoihinsa perustuneita esityksiä, joiden keskeisimpiä tunnusmerkkejä oli ohjaajan jatkuva läsnäolo näyttämöllä. Kantor kulki näyttämötapahtumien keskellä tarkkaillen, korjaten ja täsmentäen näyttelijöiden ilmaisua tämän tästä. Tarkoituksena oli sekä a) muistaa "oikein" ja b) toistaa tämä muisto virheettömästi. Hänelle pakonomainen toisto oli ainoa tapa muistaa ja jatkuva muistaminen ainoa tapa olla toistamatta samaa virhettä uudelleen (teoksissa muisteltiin holokaustin uhreja). Vaikka ensemble pysyi samana ja "harjoitteli" esityksiä vuosikymmeniä yleisön edessä, ohjaamista ja korjaamista ei lopetettu koskaan. Kantorin kuoltua esityksiin ilmestyi Kantoria näyttelevä esiintyjä - ja korjaaminen, etsiminen ja muistaminen jatkuu.
 
Tämä voisi olla yksi näkökulma toistamisen mielekkyyteen. Näin ymmärrettynä toiston voi nähdä ainutlaatuisena mahdollisuutena tutkia kohdettaan ja erityisesti niitä hellyttäviä virheitä, joita kokonaisuuteen jatkuvien toistojen kautta väistämättä kertyy - ja jotka itse asiassa muuttuvat hitaasti osaksi itse originaalia. Esimerkiksi perhejoulun aina hiukan erilaisina toistuvat yksityiskohdat toimivat tässä ajattelussa samalla tavalla kuin pituuskasvusta kertovat viivat keittiön ovenpielessä. Ne tekevät menneet vuodet näkyviksi ja auttavat meitä mittaamaan etäisyyttämme entiseen.
Toki toistolla voi pyrkiä myös täydellisyyteen. Tähän kannustivat ennen sisustuslehdet, joiden joulunumerot olivat silkkaa perinnepornoa suorassa riippuvine himmeleineen. Nykyisin täydellisyys on helpompi saavuttaa, sillä käden taidot voi korvata euroilla. Tunnistamattomiksi stailatuissa sesonkijouluissa eivät kummittele menneiden vuosien palaneet piparit. Valitsee toiston sietämiseen sitten minkä strategian tahansa, yksi asia on hyvä pitää mielessä. Joku toistoista tulee aina olemaan se viimeinen

Teksti: Carina Berg