Menneen kesän lumia

28.11.2008 / Talvilehti - Carola Rosengren

Ilmasto ja nuoriso. Siinä kaksi pahaista luonnonilmentymää, joista kenelläkään ei tunnu olevan käsitystä mihin ne ovat menossa. Näin ainakin, kun muistelen taannoisia sanailuita valikoivaan linkolalaisuuteen kääntyneen isäni kanssa. Itselläni on takana tuskin neljääkymmentä turhanaikaista ikävuotta, joten en lähde kenenkään suulla kommentoimaan nuorison elinkelvottomuutta tai päämäärättömyyttä.

Mutta nämä kelit, nämä kelit! Itsekin muistan, kuinka lapsena pääsi pulkkamäkeen aina joulun alusesta maaliskuun lopulle. Ja kuinka heinäkuussa oli helle ja jälkikasvu sitä terveempää, mitä palaneempaa iholtaan. Nostalgialla on helppo helliä itseään jahka aika kultaa muistot. Ehkä siksi ne sodanjälkeiset kesät olivat niitä kaikkein kauneimpia. Kysykää vaikka kenen isältä.

Totta tai tuntemusta, ilman statistiikkaakin voi sanoa, että oikutteleva ilmasto häiritsee tapojamme toimia. Lisäksi se sekoittaa henkistä vuodenaikaisuuttamme. Me elämässämme epävarmat tarvitsemme tueksemme vahvoja vuodenaikoja! Kuinka suhtautua syksyyn, jos sen raikas kirpeys ei enää anna pontta ja puristusta hakeutua lukuisille työväenopiston kursseille? Koska olla oikeutetusti kevytmielinen, jos kesä ei tuokaan hellettä ja heleitä mekkoja? Entäpä kanssaihmisyyttä ruokkiva talviahdistus: rakennetaanko se nyt pelkälle pimeydelle vai saako huokeammasta sähkölaskusta iloita paukkupakkasten siirryttyä historiaan. Tai jos lunta ei tänäkään talvena tule. Missä opitaan sitä suomalaisuutta, jos lapset eivät pääse hangille? Onko sauvakävelyssä tuleva sielunmaisemamme?

Neljään vuodenaikaan oppinut voi pitkitetyn syksyn viikkoina viedä hiostavan kuumat untuvatakit takaisin vintille. Isoäidin jäämistöstä turkit UFF -laatikkoon – tai ehkä ei, se apuhan meni ikuisen kesän alueille. Onneksi avuksemme tulevat avaruusteknologian sivutuotteet. Meillä on goretexiä ja kevytfleeceä, jos haluaa ulkoilla loskaa paiskivassa säässä ja nauttia marttyyriudesta. Mutta ei se kävelyä aurinkoisella merenjäällä korvaa, ei. Voihan Vitalis!

Luontokin saa toki olla arvaamaton, jopa hassutella. Tämä sopii meille erityisesti kesällä. Kesän tullen heitämme vakavuuden viitan harteiltamme, hetkeksi. Kesä jos mikä on sesonki, ja silloin väliaikaisuuden mielialoissa toivotamme tervetulleiksi rannoillamme riehuvat hurjat hauet sekä satunnaiset citykarhut. Ruokolahden leijonasta voi laskea leikkiä kesämökkikunnan kyläkaupassa. Ettei vaan olisi tupsuhäntä heilahtanut meidänkin hyyskän takana?

Tällaiset luonnottomuudet luonnossa käyvät kuriositeeteista. Ne eivät ole maailmanlopun merkkejä, vaan viihdettä. Mutta viimeistään syksyn tullen, kun ihmiskuntakin vakavoituu työnsä äärelle, on luonnon syytä palata ruotuun. Viilenevä ilma sopii virkamiehille ja pitää koululapset kurissa.

Harvan työssä päivittäisellä säällä on oikeasti enää väliä. Siis siinä mittakaavassa kuin ennen. Hallan haukkaama sato oli hieman eri asia kuin jäätelökioskin myyjän sateen vuoksi peruuntunut työpäivä. Mahdollisen ilmastonmuutoksen vaikutus maailmantalouteen ja siten siihen omaan työpaikkaan on jo melkein liian pitkä ajatuskulku.

Ilmoista puhutaan ihmeen paljon siihen nähden, miten hyvä on näennäinen turvavarustuksemme niiden heittelyitä vastaan. Olemme tottuneet moderneihin mukavuuksiin. Ja kehitämme aina uusia, jos tarve on. Me joko jatkamme suojautumisen kilpajuoksua tai vaadimme suotuisia säitä kuin jotain meille kuuluvaa luontaisetuutta.

Ennen ihminen tyytyi ajatukseen, että vuodenajat tulevat, mutta niihin liittyvät sääsuhteet vaihtelevat alituisesti ja ilman sääntöä. Tärkeää oli toki pyrkiä ymmärtämään elinympäristöään. Nöyränä tai sadatellen luettiin tulevan sään merkkejä luonnosta ja ymmärrettiin, että ihminen kylvää ja niittää sen mukaan, miten itse luonnossa toimii. Ainut tapa selviytyä oli koettaa olla askeleen edellä, varautua. Me emme enää osaa tai ymmärrä vanhan kansan vuodenaikaisia sananlaskuja. ”Kesä keikkuen tulevi” on meille riemullista hyppelyä, vaikka sanonta kuvaa sitä kevään vaihetta, kun väki horjui nälissään mikäli talvivarannot oli syöty ennen kuin luonto antoi taas uutta tuoretta purtavaa.

Toisaalta on turha olettaa, etteikö entisajan ihminen olisi toivonut kaunista kesäsäätä muunkin kuin ravinnonsaannin turvaamiseksi. Hellittely heinäkasassa ei sujunut sateella samaan malliin. Piti keksiä muuta, jos mieli Hildaa kahden silmiin katsoa. Sama on edessä nykyihmisellä. Vakavien toimien lisäksi vaaditaan sopeutumista mentaalisen vuodenaikaisuuden ja tuttujen toimintamallien saralla.

Työpaikkojen lomalistoilla saattaa käydä kuhina, kun uusin silmin katsellaan sitä parasta vuosiloman paikkaa. Eikä vain kalendaarisesti. Ehkä tulevia kesiä ei enää vietetä esimerkiksi ulkosaaristossa, luodon nipukassa merenpinnan nousua odotellessa. Saatetaan hankkia vaikka urbaani kesäasunto. Jos ei nyt ihan kaksiota Katajanokalta, niin jostakin kivasta kivikeskustasta kuitenkin. Miten olisi vaikka Pietarsaari? Mutta toistaiseksi uskaltaa kai todeta, että ei mennä asioiden edelle. Vietetään nyt lähimpänä tarjolla olevat pyhät ensin. Siispä taas valkeata joulua odotellessa.

Teksti: Carola Rosengren