Kuva: Ulriikka Lipasti

Jouluisia tarinoita

26.11.2010 / Talvilehti - Matti Mäkelä

Vaikka iskelmälaulajien lehtihaastattelut yrittävätkin muuta väittää, joulu ei ole hiljentymisen vaan tarinoiden aikaa. Hyvän joulutarinan resepti on yksinkertainen: siihen tarvitaan sopivassa suhteessa yliluonnollisuutta, onnellisia loppuja ja lähes loputonta uskoa ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen.

Paranormaalit aktiviteetit ilmestyivät joulutarinoihin jo Charles Dickensin lajityypin aloittaneessa klassikossa Saiturin joulu (A Christmas Carol, 1843), jossa vanha ja saita Ebenezer Scrooge löytää entisiä, nykyistä ja tulevia jouluja edustavien haamujen ansiosta sisäisen mukavan ihmisensä. Yleensäkin voidaan todeta haamujen ja enkeleiden tuovat joulutarinoihin tiettyä ryhtiä, kuten Frank Capran Suomessakin joka joulu esitettävä elokuvaklassikko Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, 1946) osoittaa.

Sen verran varovainen tuonpuoleisesta ponnistavien kanssa kannattaa sentään olla, että esimerkiksi taivaalliset sotajoukot menevät tarinoinnissa helposti liioittelun puolelle, mikäli tekijä ei satu olemaan jouluevankeliumin kirjoittaja.

Sekä Capra että Dickens puristavat kyynelen vaikka kivestä ja osoittavat, että anteeksiannon ja sydämen äänen kuulemisen kautta onnellinen loppu on aina mahdollinen. H.C. Andersenin Pieni tulitikkutyttö sen sijaan on paljon ongelmallisempi tapaus. Vaikka vielä sadun kirjoittamisaikaan saatettiin ajatella tyttöpolon päässeen lopulta parempaan paikkaan, niin useimpien nykyihmisten on vaikea uskoa lopun olleen onnellisen alkoholisti-isän lähes orjuutta muistuttavaan työhön pakottaman lapsen näännyttyä hengiltä askareidensa ääreen. Tarinan surullisuutta korostaa se, että yksikään feissari ei pysähtynyt pienen tulitikkutytön ohittaneiden aikuisten kohdalle kysymään ihmisoikeuksien kiinnostavuudesta.

Siirrytään synkistä joulumietteistä ihmisten hyvyyteen, joka kyynikoiden on vakuuttavalla ja koko ihmiskunnan historian kattavalla todistusaineistolla helppo kuitata pelkäksi fiktioksi. Tähän löytyy kuitenkin jouluinen vastaväite. Ensimmäisen maailmansodan ensimmäisenä jouluna vuonna 1914 englantilaiset ja saksalaiset sotilaat lopettivat jouluaattona ampumisen, nousivat juoksuhaudoistaan, tapasivat ei-kenenkään-maalla, jakoivat lahjoja ja lauloivat joululauluja. Tarina on kaunis – ja vieläpä totta – mutta jatko on synkempi: viimeistään tapaninpäivänä kaikki joulumieliset olivat taas kivääri kädessä tai sotaoikeudessa, ja tämän jälkeen tappaminen ei tauonnut ennen sodan päättymistä marraskuussa 1918.

Palataan lopuksi alkuun, sillä joulutarina on siinä mielessä aivan se tavallinen tarina, että sekin tarvitsee vetävän lähdön. Lajityypin konservatiivisuuden huomioiden esimerkiksi Franz Kafkaa mukaileva ”herätessään levottomista unistaan joulupukki huomasi muuttuneensa suunnattomaksi syöpäläiseksi” ei oikein toimi. Sen sijaan ripaus yhteiskunnallista todellisuutta sidottuna tiukasti historiallisen kontekstiin on osoittautunut tehokkaaksi, kuten seuraava esimerkki osoittaa: ”Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana…”

Matti Mäkelä