Suomi vuonna 30 jälkeen Kekkosen

02.09.2011 / Syyslehti - Matti Mäkelä

Suomalaisuus ja suomalaiset arvot ovat olleet kovasti tapetilla vähintään viime vaaleista saakka. Nuorempi polvi ei tosin voi edes muistaa, millaisia ne arvot Kekkoslovakiassa oikeasti olivat. Tällaisia.

”Minua on kohdannut sairaus.” Näihin sanoihin päättyi 27.10.1981 Urho Kaleva Kekkosen 25-vuotinen kausi tasavallan presidenttinä. Tuona päivänä alkoi myös Kekkosslovakiana tunnetun yhtenäiskulttuurin murentuminen.

Millainen maa Kekkosslovakia sitten oli? Kekkosslovakia oli suomalainen versio itäblokista: itsesensuurin ja kekkoskultin varaan rakennettu maa, jonka itsepetosta eivät pitäneet pystyssä neuvostopanssarit vaan pelko niiden tulosta. Maa, jossa hyvin harva protestoi eduskunnan päätöstä peruuttaa vuonna 1974 presidentinvaalit ja jatkaa Kekkosen kautta poikkeuslailla. Maa, jossa lapset askartelivat kouluissa ja päiväkodeissa syntymäpäiväkortteja kaljulle mutta rakkaalle johtajalle.

Kekkosslovakia ei ollut – eikä ilmeisesti edes halunnut olla – eurooppalainen maa. 1970- ja 1980-luvuilla Eurooppaa reilaten kiertäneet nuoret muistavat, miten erilaiselta maailma näytti jo Kööpenhaminassa. Katusoittajat, oluen naukkailu puistossa, jopa ihmisten hymyt ja auringonpaiste tuntuivat kaikki asioilta, jotka kotimaan harmaudessa haluttiin kieltää.

Poliittisesti Kekkosen perinnön purkamisen ja Suomen johdattamisen kohti normaalia eurooppalaista parlamentarismia ja demokratiaa aloitti hänen seuraajansa Mauno Koivisto. Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä, kuten monessa Neuvostoliiton entisessä satelliitissa, vaan kyseessä on ollut hidas prosessi, joka osin jatkuu edelleen. Tämän sai huomata Risto E. J. Penttilä, joka vuonna 2004 arvosteli Helsingin Sanomissa Tarja Halosta siitä, että tämä oli valtion päämiehenä keskittynyt omaan maailmanparannus-agendaansa isänmaan edun ajamisen sijasta. Penttilän artikkeli sai vastaansa vastalauseiden ryöpyn. Kekkosslovakian kaikuja oli se, että kritiikki ei kohdistunut niinkään Penttilän ajatuksiin, vaan siihen, että hän ylipäänsä uskaltautui arvostelemaan istuvaa presidenttiä.

Murros on näkynyt kaikilla elämän alueilla. Urheilussa huhut Lasse Virenin verenvaihdoista olivat 1970-luvulla maanpetosta lähentelevää höpinää. Tänään ilmeisesti jo kaikki myöntävät, että joku hiihtäjä on saattanut joskus erehtyä kasvuhormonin käyttäjäksi. Myös lajikirjo on muuttunut. Yleisurheilun, hiihdon ja mäkihypyn sijasta nuoriso harrastaa half-pipea, footbagia ja muita outoja lajeja, joiden nimiä Tahko Pihkala ei olisi edes halunnut osata lausua. Tämä on tietysti pahoittanut selostajalegenda Paavo Noposen mielen ja saanut hänen oppi-isänsä Pekka Tiilikaisen pyörimään haudassaan.

Kulttuuripuolella sankareiksi ovat Sibeliuksen ja Gallen-Kallelan rinnalle nousseet rock- ja teknomuusikot sekä tietokonepelien kehittäjät. Työelämässä ihanteena on nykyään enemmän kuin osiensa summa oleva saumaton tiimi, ei yksinään perkelettä jupiseva ja suota pelloksi kuokallaan raivaava Jussi.

Jokin sentään on pysyvää. Nimittäin Paavo Väyrysen pyrky Suomen presidentiksi. Vuoden 1994 vaaleissa häntä äänesti 623 415 suomalaista (19,5 % äänestäjistä). Uusien vaalien alla näyttää, että näistä äänestäjistä 623 414 on sittemmin muuttanut mieltään.

Muutoksista huolimatta osa kansasta tuntuu edelleen kaipaavan Kekkosen ajan selkeyteen. Aikaan, jolloin jokainen tiesi varmuudella, mikä on maan tapa ja mitkä ovat soveliaita ajatuksia ja mielipiteitä. Osa suomalaisista puolestaan haluaa avata ovia ja ikkunoita entistä enemmän Eurooppaan ja muuhun maailmaan. Osa taas ei oikein tiedä, mitä haluaa.

Ja juuri tästä on kysymys. Suomi on 30 vuotta Kekkosen jälkeen muuttumassa ja osin jo muuttunutkin monimuotoiseksi ja -ääniseksi yhteiskunnaksi, jossa yksi taho ei enää pysty määrittelemään keskustelun aiheita, tapaa ja sävyä. Pähkinänkuoressa: Suomesta on tulossa Ruotsi.

Matti Mäkelä





Menolippu.fi