Piirros: Ulriikka Lipasti

Urheilutyhmyyden ylistys

02.09.2011 / Syyslehti - Matti Mäkelä

Urheilun yhteydessä puhutaan usein siihen liittyvistä erilaisista hulluuden muodoista, vaikka todellisuudessa urheilutyhmyys on tunnetumpaa isoveljeään paljon kiehtovampi ilmiö.

Urheilutyhmyys perustuu sokean rakkauden ja uskon järkeä sumentavaan vaikutukseen. Jos poliitikko kertoo televisiossa, että talous on kääntymässä nousuun eikä syytä huoleen ole, useimmat ymmärtävät suhtautua lauseeseen terveellä skeptisyydellä. Kun sama poliitikko siirtyy hiihtoliiton johtajan rooliin, hän vaikuttaa yhtäkkiä ihan rehdiltä ja uskottavalta väittäessään suomalaisten urheilijoiden painavan edelleen ladulla eteenpäin pelkän mustikkasopan voimalla.

Urheilutyhmyyden ydintä ovat erilaiset kaiken logiikan ulkopuolella vaeltavat maailmanselitykset, joita muissa yhteyksissä pidettäisiin rasistisina tai ainakin naurettavina. Suomessa esimerkiksi uskotaan, että olemme syntyjään hyviä heittämään keihästä. Teuvalaisanalyytikkojen mukaan tämä näkyy vaikkapa etelän uimarannoilla, missä suomalaiset pikkupojat ovat selvästi muita ikätovereitaan parempia heittelemään pikkukiviä mereen. Koska minusta on kiva viskoa keppiä urheilukentällä -geeniä ei ole toistaiseksi pystytty paikantamaan, on ehkä hyvä pohtia sitäkin mahdollisuutta, että keihäsmaineemme perustuisi sittenkin siihen, että kyseistä lajia harrastaa lisäksemme vakavissaan yksi norjalainen.

Urheilutyhmyys ei ole kuitenkaan pelkkää kansalliskiihkoa, vaan se paljastaa kansallisluonteen nurjat puolet yhtä lahjomattomasti. Maassamme esimerkiksi elää vahvana käsitys, että suomalaiset eivät ole joukkueurheilijoita vaan murtuvat erityisesti jääkiekko-otteluiden loppuhetkien paineissa. Tieteellisen tarkka kokonaisen kansakunnan psyyken leikkaava analyysi on tehty lähinnä kolmen murheellisen Ruotsi-ottelun perusteella (joista itse asiassa niistäkin Suomi hävisi vain yhden). Jos kansakuntatason psykoanalyysi on näin helppoa, niin amerikkalaisten vaikeuksille Afganistanissa ja Irakissa sekä aiemmin Vietnamissa löytyy yksinkertainen selitys: vuosina 2004-2008 Suomi ja USA pelasivat jääkiekon arvoturnauksissa neljä pudotuspeliä, jotka kaikki Suomi voitti yhdellä maalilla kolmen ottelun mennessä jatkoajalle. Lopputulema on siis yksinkertainen: jenkkien hermokontrolli pettää väistämättä, kun vastassa on materiaaliltaan heikompi, mutta sisukkaasti hanttiin pistävä vastustaja.

Urheilutyhmyyden erityismuoto on ns. taloudellinen tollous. Tällä en nyt viittaa esimerkiksi kotimaisen jalkapallon sopupeli- ja sijoittajaskandaaleihin, joissa seurajohtajat yksinkertaisesti tekivät pelkkää ahneuttaan tyhmiä ratkaisuja, eli toimivat samalla kaukonäköisyydellä kuin yritykset normaalistikin.

Urheiluun liittyvä taloudellisen idiotismin erikoismuoto on se, että aivan järkevät ihmiset sijoittavat valtavia summia rahaa esimerkiksi jalkapalloseuroihin, joiden rinnalla WinCapita vaikuttaa mielekkäältä sijoitukselta. Jokainen ymmärtää tietysti, että jääkiekko- tai jalkapallojoukkueen omistaminen on kivaa, mutta silti kannattaisi pitää mielessä vanha sijoitusneuvo: ”jos urheilujoukkueeseen sijoittamalla aikoo päätyä miljonääriksi, kannattaa sitä ennen hankkiutua miljardööriksi.”

Urheilutyhmyyttä voi pitää myös vapauttavana. Antaahan se ihmiselle mahdollisuuden vajota pelkkien alkukantaisten tunteiden vietäväksi ja unohtaa kaikki ne alkeellisimmatkin älyn ja käytöstapojen vaatimukset, joita yhteiskunta normaalisti asettaa. Parhaimmillaan urheilutyhmyys voi olla kaikesta infantiiliudestaan huolimatta ohikiitävän hetken ajan hauskaa seurattavaa. Pahimmillaan se taas tiivistyy joukossa väkivallaksi ja huliganismiksi. Tämän vuoksi urheilutyhmyys onkin parhaimmillaan yksilölajina ja kotisohvalla television ääressä toteutettuna.

Matti Mäkelä





Menolippu.fi