Ultrajuoksuharrastuksen myötä olen myös tavannut tosi hienoja uusia ystäviä. Eikä tätä tietenkään yksin pystyisi tekemään, mieheni on minulla mukana huoltajana, sanoo Maria Tähkävuori. (Valokuva: Roope Lipasti)

Ultramummi

22.02.2013 / Kevätlehti - Roope Lipasti

Maria Tähkävuori juoksee tarvittaessa vaikka sata kilometriä päivässä.

Jos ultrajuoksija Maria Tähkävuori joskus laittaa talonsa Paimiossa myyntiin, hän voi markkinoida sitä lauseella ”Juoksumatkan päässä Turusta ja Helsingistä”. Hänelle nimittäin edes 160 kilometrin juoksu ei ole kovin kummoinen saavutus. Esimerkiksi juoksureissu Nuorgamista Helsinkiin oli peräti 1338 kilometriä:
- Siinä meni kaksi viikkoa, eli juoksin noin sadan kilometrin päivävauhtia. Jyväskylän kohdalla oli vähän jalkavaivoja, mutta ajattelin, että kun sinne saakka oli päässyt, niin kyllä se loppukin menisi, Tähkävuori kertoo.

Ja sitä paitsi: helppohan se on tulla ylhäältä alas, pohjoisesta etelään, toisin päin olisi ylämäkeä, vai miten se nyt menee…
*
Kun Tähkävuori aloitti ultrajuoksuharrastuksensa, hän liittyi harvalukuiseen joukkoon. Se oli 90-luvun puolivälin jälkeen. Sittemmin laji on kasvattanut suosiotaan ja nykyään siitä on melkein jokainen ainakin kuullut.
- Ultrajuoksuksi määritellään maratonia pidemmät matkat, harrastajien keskuudessa varmaan joku sata kilometriä on raja. Oma ensimmäinen vähän pidempi matkani oli 64 kilometriä. Matkoja on monenlaisia, yleisiä ovat esimerkiksi vuorokauden tai kahden juoksut – eli että kuinka pitkälle siinä ajassa pääsee. Saa nukkuakin välillä, mutta tietenkin se on sitten matkasta pois.

Kummallista kyllä, Tähkävuoren taustalla ei ole minkäänlaista aktiiviurheilijan uraa, päinvastoin:
- Kolmannen lapsen jälkeen 1980-luvun loppupuolella oli vähän sellainen olo, että pitää tehdä jotain. Oli päässyt vähän painoakin kertymään ja halusin aloittaa liikuntaharrastuksen. Lähellämme oli kilometrin mittainen kuntorata ja menin sinne. Aluksi en jaksanut juosta edes sitä. Sitten jaksoin juosta sen kolme tai neljä kertaa. Naapuri neuvoi, että pitää muistaa juosta kyllin hiljaa, ja siitä se lähti.
*
Juokseminen ei ole Tähkävuorelle sinänsä kilpailua, vaikka hän kilpailuihinkin osallistuu:
- Tämä on enemmänkin sellainen oma juttuni. Usein ajatellaan, että ultrajuoksemisessa on kyse vain kestävyydestä, mutta ne jotka kisaavat tosissaan menevät kyllä aikamoista vauhtiakin. Ei tässä pärjää, jos lähtee vain nauttimaan, Tähkävuori kertoo.

Nauttimaan? Sadan kilsan juoksusta?
- Kyllä se voi olla nautinto. Juoksun aikana ja sen jälkeen on aina puhdistunut olo. Lenkillä tulee aina onnellinen ja tyytyväinen olo. Saa olla omien ajatustensa kansa – se on sellaista omaa aikaa.

Kun tiedossa on jokin pidempi juoksutapahtuma, sitä varten pitää tietenkin treenata:
- Silloin juoksen ehkä sata kilometriä viikossa. Paljon riippuu ihan ajastakin – kun käy työssä, niin aikaa ei ole ihan loputtomasti.
*
Maallikosta tuntuu mahdottomalta ajatukselta juosta sata kilometriä, mutta ei se kuulemma niin ihmeellistä ole:
- Kun kyse on pitkästä matkasta, pitää huolehtia ettei väsy – ei esimerkiksi todellakaan sovi hengästyä. Pitää aloittaa tarpeeksi hiljaa. Kyllähän viidelläkin kilometrillä voi kuukahtaa, jos sen juoksee liian lujaa.

Voisi ajatella, että kun juoksee pitkiä matkoja, siinä on ainakin se kiva puoli, että näkee maisemia.

Väärin arvattu.

Vuonna 2010 Tähkävuori osallistui Kreikassa tuhannen mailin eli 1609 kilometrin juoksuun. Erikoisuus oli, että se juostiin vanhalla lentokentällä ja radan pituus oli yksi kilometri. Rata siis juostiin 1600 kertaa ympäri. Oli siinä lapsenlapsilla kerhossa kertomista, kun kysyttiin, että mitä se teidän mummi tekee vapaa-aikanaan!
- Meitä oli viisitoista juoksijaa ja jokaiselle se oli oma juttunsa, ei siis mikään kilpailu. Yhteenkuuluvuuden tunne oli hieno, vaikkei paljon puhuttukaan. Oli äärettömän helpottavaa kun se loppui, mutta sitä tunnelmaa tulee kyllä ikävä. Se kieltämättä kuulostaa niin hullulta, että aina toivon, ettei kukaan kysy missä se kisa juostiin, kun siitä kerron.
*
Toisaalta juuri tietty monotonisuus on myös juoksemisen idea:
- Juostessa kukaan ei teeskentele, ihminen on aidoimmillaan. Ajatuskin juoksee, mutta jos sitten jälkikäteen kysyy, että on tullut mietittyä, ei sitä osaa sanoa. Kuitenkin on sellainen olo, että asiat ovat jotenkin uudessa, paremmassa järjestyksessä.

Pitkät raskaat reissut myös laittavat asioita perspektiiviin:
- Nuorgamin-matkalla tuli mieleen aika monta kertaa se, kuinka monissa asioissa elämässä pääsee lopulta aika helpolla. Kotiin kun pääsi oli onnellinen ihan vain että oli sisävessa ja pääsi suihkuun, Tähkävuori kertoo.

Mutta, tuota… eikös noista voisi nauttia ihan ilman että juoksee Suomen poikki?
- Jaa, kaipa sitä voisi…

Roope Lipasti