Piirros: Ulriikka Lipasti

Huumorin rajat ja maantieto

02.09.2016 / Syyslehti - Matti Mäkelä

Yleisen käsityksen mukaan ketään loukkaamaton poliittisesti korrekti huumori on hajutonta, mautonta ja ennen kaikkea tylsää. Tämä suorapuheisuuden ja sievistelyn välinen taistelu leimahti taas uusiin liekkeihin, kun legendaarinen amerikkalaiskoomikko Jerry Seinfeld ilmoitti, ettei enää esiinny amerikkalaisopiskelijoille näiden herkkänahkaisuuden takia. Onko lisääntyvä mielensä pahoittaminen tosiaan uhka terävälle yhteiskunnalliselle huumorille?

Asian voi nähdä toisinkin. Ehkä yli 60-vuotias veteraanikoomikko ei enää vain naurata nykynuorisoa ja 1990-luvun parhaiden vitsien parasta ennen -päivä on auttamatta mennyt. Huumori nimittäin muuttuu, kuten kaikki muukin maailmassa. Monet menneitä sukupolvia naurattaneet asiat herättävät nykypäivän katsojassa enää kauhua, ällistystä tai myötähäpeää.

Esimerkiksi rasistinen huumori oli aiemmin täysin hyväksyttyä. Stand up -komiikan edelläkävijänä Yhdysvalloissa toiminut 1800-luvun minstrel-teatteri perustui pääasiassa afroamerikkalaisille nauramiseen ja Suomessa tehtiin minstrel-vaikutteinen Pekka ja Pätkä neekereinä -elokuva vielä vuonna 1960.

Nykyään useimpien mielestä rasismi ei yksinkertaisesti ole hauskaa. Kyse ei ole poliittisesta korrektiudesta, vaan toisten ihmisten kunnioittamisesta. Etnisiä stereotypioita hyödyntävätkin huumorissaan nykyään pääsääntöisesti ryhmien edustajat itse. Tämän vuoksi Woody Allen voi vitsailla juutalaisten väitetyllä rahanahneudella: ”Tämä kello kuului aikanaan isoisälleni. Hän myi sen minulle kuolinvuoteellaan.” Ja Andre Wickström voi sanoa, että suomenruotsalaisen Robinson-sarjan heimoneuvostoissa äänestettäisiin joka viikko uusi jäsen mukaan: ”Helan går!”

South Park -sarjassa todettiin aikanaan, että 20 vuotta AIDSin tunnistamisen jälkeen siitä oli soveliasta tehdä huumoria. Huomio oli terävä, sillä ajallinen ja paikallinen etäisyys antaa mahdollisuuden nauraa asioille, ihmisille ja ilmiöille, jotka lähempää katsottuna ovat liian kauheita huumorille. Tämän vuoksi esimerkiksi Veikko Huovinen Veitikka-romaanissa ja Pertti Jarla Fingerpori-sarjakuvassa ovat tehneet Adolf Hitleristä hersyvää huumoria; samoin kuin lukemattomat YouTubeen ladatut Perikato-sovellukset, joissa Adolf saa raivokohtauksen kuultuaan esimerkiksi EU:n uudesta rakennerahastokaudesta. Toisen maailmansodan raunioilla Hitler nauratti vähemmän. Esimerkiksi Charlie Chaplin totesi, että Diktaattori-elokuvasta olisi tullut tyystin erilainen, jos hän olisi tiennyt millaiseen barbariaan kansallissosialismi oli Saksan vienyt.
 
Etäisyys kertoo paljon myös humoristin rohkeudesta, ja miksei myös itsesuojeluvaistosta. Neuvostoliiton pyhien arvojen loukkaaminen ei vaadi valtavaa seikkailumieltä Suomessa vuonna 2016. Isä Aurinkoisen johtamassa sosialistisessa ihannevaltiossa asiat olivat toisin: tarinan mukaan onni Neuvostoliitossa tarkoitti sitä, että herää yöllä koputukseen ja huomaa sen kuuluvan naapurin ovelta. Esimerkiksi absurdeista tarinoistaan tunnetun Daniil Harmsin kansalliskirjailija Pushkinin pilkkaaminen vei 1930-luvulla ensin vankileirille ja myöhemmin mielisairaalaan.

Hankalia suunsoittajia on muutoinkin yritetty vaientaa läpi historian joko oikeusteitse tai väkivallan keinoin. Kaikki muistavat islamistiterroristien verisen iskun Charlie Hebdo -satiirilehden toimitukseen Pariisissa vuonna 2015. Ääriajattelun ja uskonnollisen fundamentalismin vastustamisen linjakseen ottanut lehti oli jo aiemmin ollut sekä polttopulloiskujen että lukemattomien oikeuskanteiden kohteena.

Rääväsuita on kuitenkin vaikea hiljentää ja monet heistä jatkavat, vaikka terve järki kehottaisi jo matalampaan profiiliin. Ja hyvä niin, sillä historia on usein osoittanut pään aukojien olleen oikeassa. Lenny Bruce, yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista ja ylistetyimmistä lavakoomikoista, sai vuonna 1964 tuomion epäsiveellisestä käytöksestä, todellisuudessa tuomio tuli tietysti ajan tabuja uskaliaasti ruotineista puheista. Vuonna 2003 New Yorkin kuvernööri armahti Brucen melkein 40 vuotta tämän kuolemansa jälkeen. Kuvernöörin mukaan armahduksen tarkoituksena oli osoittaa, että osavaltio kunnioittaa maan perustuslain sananvapauden takaavaa lisäystä.

Matti Mäkelä