Piirros: Ulriikka Lipasti

Disneyland Earth

31.05.2019 / Kesälehti - Matti Mäkelä

Legendaarinen amerikkalaiskirjailija Mark Twain teki 1860-luvulla pitkän matkan Eurooppaan ja Lähi-itään. Matka oli osin pettymys, sillä Euroopan suurkaupunkien loisto ja ihmeet osoittautuivat monesti kulisseiksi, jotka oli nostettu kurjuuden eteen esittämään mennyttä suuruutta. Jerusalem oli puolestaan pelkkä turistirysä, jossa eri uskontojen pyhät tapahtumat, paikat ja legendat oli kaupallistettu matkailijoiden huviksi.

Jos Twain olisi tuntenut sanan, hän olisi kutsunut kolmen uskonnon pyhää kaupunkia Disneyland Jerusalemiksi. Disneylandhan on eräänlainen Las Vegasin viattomampi versio, missä voi turvallisesti kokea erilaisia paikkoja, aikakausia ja todellisuuksia ilman pelkoa törmäämisestä arkeen tai mihinkään aitoon. Tässä ei ole sinällään mitään pahaa, koska kyseessähän on kuitenkin huvipuisto. Ongelma onkin siinä, että monien mielestä koko maailmasta on tullut suunnaton Disneyland, jossa minkään alkuperäisen tai todellisen kokeminen on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta.
*
Mietitäänpä vaikkapa Euroopan suurkaupunkeja. Viime vuosisadan alkupuolen boheemi taiteilijoiden pääkaupunki Pariisi on muuttunut ulkoilmamuseoksi, joka inspiroi enää korkeintaan maisemamaalareita.

Madridia Ernest Hemingwayn jalanjäljissä kiertävä turisti löytää aitouden kokemuksen ainoastaan vieraillessaan baarissa, joka mainostaa, että ”Hemingway ei koskaan ryypännyt täällä”.

Lontoon Soho on keskiluokkaiseen makuun siloteltu ja turvallistettu versio rajusta ja rosoisesta menneisyydestään. Hipsterit ovat muuttaneet Berliinin ironiseksi artesaaniversioksi monimuotoisesta itsestään.
*
Sohon ja Berliinin kautta pääsee kiinni myös epäaitouden hyviin puoliin. Gangsterien, sutenöörien ja muiden rikollisten hallitsemassa Sohossa oli varmasti jännittävämpää kuin nykyään, mutta myös turvatonta ja pelottavaa. Berlin Hipsterissä on siinäkin valtavasti myönteistä verrattuna 1920-luvun dekadenttiin ja boheemiin, mutta samalla myös ahdistuneeseen, kuohuvaan ja väkivaltaiseen suurkaupunkiin; tietysti puhumattakaan Stasin tai kansallissosialistien Berliinistä.

Vastaavasti Turun keskiaikajuhlat on paljon mukavampi tapahtuma kuin oikea keskiaika, jolloin ihmisten todellisuuden täyttivät lohduton köyhyys, sodat, rikollisuus, sairaudet ja ahdistava uskonnollisuus. Eikä mitään pahaa ole siinäkään, että joku haluaa kokea Aasiansa Singaporessa ilman maanosaan normaalisti liitettyjä epämukavuuksia.
*
Epäaitojen paikkojen ja tapahtumien erityinen hienous piileekin siinä, että niistä pääsee pois. Virtuaali- ja lisätyn todellisuuden teknologiat tuottavat jatkossa myös yhä parempia mahdollisuuksia luoda kokemuksia, joita ei reaalimaailmassa ole edes olemassa. Esimerkiksi Turun jokirannassa voi jo nyt ihailla vaikkapa Turun palossa tuhoutunutta Pennisiltaa AR-sovellusten avulla. Varoituksen sana: siltaa on kiva katsella, mutta sillä ei kannata kävellä.

Monta askelta hienostuneempaa teknologiaa edustaa ns. simulaatioteoria, jonka logiikassa maailman disneylandmäisyys alkaa vaikuttaa jo melkeinpä ainoalta vaihtoehdolta. Teorian mukaan elämme nimittäin tulevaisuuden ihmisten tai jonkin toisen lajin rakentamassa tietokonesimulaatiossa, jossa tietty keinotekoisuus tuntuisi jopa loogiselta.

Teoria tuottaa kuitenkin ainakin yhden vastakysymyksen: eikö simuloidussa todellisuudessa toteutuneen Turun funikulaarin pitäisi muistuttaa havainnekuvaansa?
*
Ja jos tosissaan haluaa kokea kesälomallaan jotakin aidosti erilaista, niin kyllä sellaistakin vielä löytyy yksinäiseltä planeetaltamme. Kokeilkaapa vaikka näitä: Pohjois-Korea, Venezuela, Keski-Afrikan tasavalta ja Karjalan lennoston sidosryhmäleirit.

Matti Mäkelä