Baarinpitäjä Rivo-Riitta (Jenni Kokander) kurssittautuu kokonaan uudeksi ihmiseksi. (© Solar Films)

Fingerporilainen kahdella nakilla

18.10.2019 / Elokuva-arvostelu

Pertti Jarlan Fingerpori-sarjakuva kokoaa mittavan lukijamäärän päivittäisen sanaleikin äärelle. Usein Jarlan monimerkityksellisyyteen perustuva sarjakuvavitsi vaatii hetken miettimisen ennen avautumistaan. Stripin kestosuosio perustuukin sen ennalta-arvaamattomuuteen ja ajoittaiseen haastavuuteen. Fingerpori-elokuvasta ei anarkistisuutta saati luottamusta katsojan omiin hoksottimiin löydy.

Sarjakuvien Fingerpori on pieni, määrittelmätön rannikkokaupunki, jonka pohjoiseksi  naapuriksi Jarla on nimennyt Mordorin ja eteläiseksi Vatikaanin. Mikko Koukin ohjaaman ja Koukin ja Petja Lähteen käsikirjoittaman, Turussa kuvatun Fingerpori-elokuvan naapurit vaikuttavat kuitenkin harmillisen epäkreisisti olevan Aura, Kaarina, Lieto, Mynämäki, Naantali, Nousiainen, Pöytyä, Raisio ja Rusko.
 
Pääosin neljän seinän sisällä pysyttelevä kerronta tuntuu kunnianhimottomalta ja korostuneen huokealta tavalta esitellä Fingerporin maailmaa. Neljästä episodista koostuva elokuva kertoo neljän hahmon ympärille sommitellut tarinat. Kaupunginjohtaja Homeliuksen (Kari Väänänen) episodi on retroväreissä kuvattu pastissi 1970-luvun kunnallispolitiikasta, Krapula-Päivin (Pirjo Lonka) osuus on toinen toistaan samanlaisina seuraavien krapulapäivien luuppi, Heimo Vesa (Santtu Karvonen) kokee kauhun hetkiä natsianopin (Marja-Leena Kouki) kanssa ja kaksimielisyyksiä suoltava baarinpitäjä Rivo-Riitta (Jenni Kokander) kurssittautuu kokonaan uudeksi ihmiseksi.

Elokuva on roolitettu osaavilla näyttelijöillä, jotka eivät kuitenkaan pääse lyömään parastaan pöytään. Hahmojen habitus on rakennettu ulkoisilla tekijöillä, sarjakuvahahmojen vaatteilla ja  peruukeilla. Heistä ongelmallisin on Kokanderin Rivo-Riitta, jonka peruukin peittämiä silmiä ei voi nähdä ollenkaan. Sympatian virittely puhuvaa peruukkia kohtaan on haastavaa.

Siinä missä kolmen kuvan strippi on optimaalinen alusta sanaleikin lataamiseen ja laukaisuuun, elokuvamuodossa verbaalisen koukun ja sen avaavan kuvan heureka-hetki on paradoksaalisesti yhtäaikaa liian staattinen ja toisaalta liian nopeasti ohi vilahtava. Käsikirjoituksessa ei ole onnistuttu ratkaisemaan sitä, miten tehdä vitsikkäästä sarjakuvasta elokuvamuodossa toimivaa huumoria. Sellaista, joka itsessään tuottaisi uutta hauskaa, ei vain kierrättäisi ja kuvittaisi sarjakuvasta entuudestaan jo tuttuja vitsejä. Jo kesällä radiossa taajaan soinut elokuvan tunnuskappale Juhannussimaa kertasi kaikki Jarlan parhaimmat monimielisyydet. Melko turhan pantiksi kolmannelle kertauskurssille laitettu katsoja siksi itsensä Fingerporin äärellä tuntee.

**

Anna Eloaho

Fingerpori, ensi-ilta 16.10.2019.