Valokuva Petteri Mero

Subject: Kaupungin luonne

25.05.2007 / Kesälehti - Suvi Aarnio ja Emma Puikkonen

Kaupunki- ja yhteisötaiteilija Suvi Aarnio ja läänintaiteilija Emma Puikkonen kirjoittivat toisilleen sähköpostia kaupungista. Miksi vappuisin Euro May Day -liike julistaa vapauttavansa kaupunkitilan? Tai miksi skeittaus on vähän vallankumouksellistakin toimintaa?

Emma - Subject: Kaupungin luonne

Ola, kaupungista siis, tai Turusta. Teen alottajaisiksi googlauksen, Turku on:
Turku on Suomen vanhin kaupunki. Turku on paska maa. Turku on todellinen opiskelijakaupunki.

En yllättynyt, kaikki nuo ovat turkukliseitä tyypillisimmillään, ja liittyy siihenkin miten itse Turkua näen.

Aasinsillan kautta halusin siis aloittaa tästä: kaupungeilla on luonteensa (tai voi toki sanoa myös että niillä on imago / brändi, jos haluaa sitä kieltä puhua), ja se luonne liittyy talojen, logojen, kauppojen ja kirjastojen lisäksi
siihen, miten kaupunkilaiset omaa kaupunkiaan käyttää. New Yorkin ihana voima on siinä, että jokaisen kulman takana on jotain ihmisten omaa: puolalaisten pääsiäiskulkue, isoja graffittiseiniä, taideteoksia, bileitä, jotka
on järjestetty tyhjiin varastorakennuksiin, vanhusten shakkikerhoja puistossa.

Suvi - Re: Kaupungin luonne

Jokainen kaupunki näyttäytyy erilaisena myös riippuen siitä, mikä on oma (ajallinen) suhteeni kaupunkiin: olenko vain visiitillä vai asunko pysyvästi jossain?
Vaikka kotikaupunki olisi kuinka rakas, sen kokemiseen ei halua tai viitsi nähdä vaivaa samalla tavalla kuin vieraaseen kaupunkiin. Itselle tutun ympäristön luova käyttö unohtuu ja muuttuu rutiininomaiseksi... joka
päivä käyn samassa ruokakaupassa ja valitsen nopeimman bussin töistä kotiin. Ei se ole Turun syytä, vaan ihan omaani.

Emma - Subject: Turusta kotoisin

Pakkohan on rutiineja olla, ei muuten voisi mitenkään olla missään kiinni, tarkoitan että ankkuroituminen johonkin on sitä että tuntee tiet, kävelee ja ajattelee samaan aikaan, antaa itselleen helpon väylän elää. Samalla se on sitä että jättää mahdollisuuksia käyttämättä, tekee ne samat valinnat kuin aina.
Että siitä kai on puhe kun on puhe kaupunkikulttuurista, että ei vain antaudu rutiineille vaan alkaa elää sitä kaupunkia, kun kerran tänne on päädytty metsistä mekin suomalaiset asumaan.
Helsinki on muuttunut hirveästi sen jälkeen kun muutin sieltä pois kymmenen vuotta sitten. Ja Turussa, minusta, on nyt tapahtumassa
jonkin sortin murros. Kaupunki on kasvamassa pikkukaupungista vähän isoksi, vaihtoehtoja alkaa löytyä, aina ei ole pakko valita sitä samaa puuroa kuin kaikki muutkin. Kesällä on musiikkia ja feissareita ja festareita,
tosin pitkälti kaupallisuuden ehdoilla. Se nyppii, että voidakseen tehdä ja kokea kaupungissa, pitää samalla aina käyttää rahaa.

Suvi - Subject: Nyppii

Feissarit on muuten muuttanut omaa liikkumistani kaupungissa. Teen ihmeellisiä kurveja, käännöksiä tai katoamisia, kun näen liivipukuisen
hymynaaman. Festarit ja tapahtumatkin tuntuvat välillä olevan valmiiksi pureskeltuja paketteja, joissa aikatauluilla ja ohjelmilla määrätään minkälaisia kokemuksia sitä saa. Okei, ei mikään toimi ilman järjestelmällisyyttä, mutta kuitenkin olisi nastaa, jos yllätykset eivät olisi automaattisesti katastrofeja. Myöskään omassa päässä.

Emma - Subject: Se murros

Ah yllätykset! Kaupungin ilo ja virtaus riippuu niistä ihmisistä jotka sitä asuu, ja asenteesta, siitä että miten kaupungin virastoissa suhtaudutaan tai miten ohikulkija suhtautuu toiseen ohikulkijaan.

Suvi - Re: Se murros...

Ja vuorovaikutus, jolle kaikki osapuolet olisi vastaanottavaisia...Se, että spontaanisti kiittää bussinkuljettajaa tai toivottaa kaupantädille hyvät päivänjatkot tuo iloisen mielen todennäköisesti molemmille. Silti sitä tekee niin hirveän harvoin, kun aina on vaan kiire ja liikaa ihmisiä, jotka pitäisi huomioida.

Emma - Subject: Turusta New York

Nykki on nyt esimerkkinäni koko ajan kun siellä kävin ja niin ihastuin, mutta siellä siis yhdellä tapahtumalistalla oli kehotus joka jäi mieleen. Se, millainen kaupunkimme on, on meistä itsestämme kiinni. Järjestäkää, ihmiset hienoja bileitä ja hyviä tapahtumia, me tulemme teidän tapahtumiinne, tulkaa te meidän. Pidetään New York (lue - Turku) elossa!

Suvi - Subject: Ero?

Voiko kyseessä olla myös kulttuuriero? Suomessa ei ole totuttu käyttämään katuja muiden ihmisten tapaamiseen ja hengailuun niin kuin etelämpänä, jossa elämä on muutoinkin näkyvämpää ja äänekkäämpää. Monesti meillä
talot ja pihatkin rakennetaan yksityisyyttä ja omaa tilaa tukien. Ei tarvitse mennä kadulle asti, kun kaupungin vilskettä ja vilinää voi tutkailla omalta parvekkeelta tai takapihalta rauhassa. Minäkin olen tyytyväinen kun saan
olla ”kahdestaan” kaupungin kanssa, tyhjillä kaduilla aamuviideltä tai sateisena päivänä puistossa.

Emma - Re: Ero?

Joo. Kulttuuriero.
Meillä on iso rauhan ja oman tilan tarve, ja turvan tarve, ja itselläkin on, täytyy olla harvinaisen mielenkiintoinen hyppely että minä luovun turvastani ja menen mukaan hyppimään kadulla. Tai että puhuisin tuntemattomalle
ihmiselle bussissa. Intiassa mukaanmeno on ihmisille ainakin näennäisen helppoa, New Yorkissa kadunkulmassa kuka tahansa saattaa puhua toiselle. Täällä taas tunnetaan aika paljon epäluuloa katutapahtumia kohtaan
– että tuleeko se minun silmille se joka tuolla nyt esiintyy.
Mutta että. Ainahan voi sanoa ei, aina voi taideteoksen tai kulkueen tai juhlan väistää, sanoa kontaktinottajalle että ei – myös feissareille on minusta helppo sanoa ei, kun katson silmiin ja sanon ei kiitos- toimii se yleensä.

Suvi - ReRe: Ero?

Mä olen sitä mieltä, että yhtälailla kun kotirauhaa niin myös kaupunkirauhaa rikotaan, etenkin (epätoivottujen) (sosiaalisten) kontaktien muodossa.

Emma - Subject: Yleinen hyvä, kaikille tasalaatua

Ehkä ajan jotain sellaista takaa, että suomalaisessa kulttuurissa on tällainen kaikille miellyttävä, mauton ja hajuton aika suurena päämääränä, eli että se, mikä on yhteistä, ei saisi haitata ketään. Samalla ajatus siitä, mikä ei haittaa, on hitsin kapeasta näkökulmasta määritelty - liikkumisen tapa on käveleminen, olemisen tapa on ostaminen, - sitten ne, jotka haluaisivat
liikkua nopeammin ja rajummin, vaikka skeittaajat, saavat kuulla että kaupunki ei ole heitä varten, että katu menee rikki ja pilalle. Tai ne joilla ei ole rahaa tai halua ostaa ovat tiellä melkein missä tahansa, kauppakeskuksissa tai kaduilla. Kaurapuuro nimeltä yleinen hyvä on jotenkin kyseenalaistamaton, perusjuttu, eikä sen syömisestä edes puhuta. Mainoksista ja kaupallisesta hutusta nyt on valitettu jo pitkään, mutta on se kumma, miten itsestään selvää se on, että sillä kaikella saa minuakin häiritä.
Minä menen mainoksista rikki enemmän kuin skeittaajista, ja skeittaamisesta sentään on niille pojille ja tytöille jotain iloa.

Kontakteista: me kaikki ajattelemme, että myös se, että kadulla ei tule yllättäviä kontakteja, on sitä yleistä hyvää.

Suvi - Subject: Säännöt

Mehän ollaan kuuluisia sääntöjen noudattamisessa!!! Valojen vaihtumista odotetaan vaikkei autoja olisi mailla eikä halmeilla. Nurmikolle ei istuta, jos kyltissä kielletään moinen asia. Ja jos haluaa tehdä jotakin, mitä ei säännöissä sanota, tulee hankkia luvat: prosessi, joka välillä tuntuu väsytystaktiikalta. Vähemmästäkin alkaa uskoa, ettei kaupunki toden totta ole kaupunkilaisten. Mutta onko kaupunki poliisin, joka antaa sakot valoitta
fillaroinnista? Tai rakennuksenomistajan, joka nostaa syytteen raffitintekijää vastaan? Onko se viherlaitoksen, joka päättää missä kaupunkilaisilla on kiva istua? Kaupunkitaiteessa joutuu usein tilanteisiin, jotka liittyvät julkisen tilan omistajuuteen. Klassinen esimerkki on Richard Serran Tilted Arc vuodelta 1981. Teos sijoitettiin Federal Plazalle New Yorkissa siten, että ympäröivien rakennusten työntekijät joutuivat kohtaamaan teoksen päivittäin. Muutaman vuoden kuluttua veistos poistettiin juuri näiden
ihmisten vaatimuksesta. He kokivat, että teos häiritsi Federal Plazan normaalia käyttöä ja mahdollisesti provosoi ilkivaltaan. Yhtäkkiä Federal Plazan ”omistajia” olivatkin siis tilan aktiiviset käyttäjät = lähirakennuksien työntekijät. Toisin sanoen, tilojen ahkerimmilla ja pitkäaikaisimmilla käyttäjillä on ensisijainen valta tilaan, toisinaan laista välittämättä kuten
on tapahtunut vaikka punaisten lyhtyjen kaduilla tai talonvaltauksissa.

Emma - Subject: Kaupunki on koirien
Tai koirien reiteissä. Mulla on ollut koira lainassa parin viikon ajan, ja sen myötä olen tutustunut koiranulkoiluttajien sosiaaliseen kulttuuriin. Ollaan kadulla, kuljetaan verkakseen ja tavataan muita - ihmisiä ja koiria.
Koirat ovat ne, jotka katsovat että sovitaanko yhteen, sitten ihmiset alkavat keskustella. Se on ihanaa - ja samalla mietin, että miksi siihen tarvitaan ehdottomasti se koira.
Aika yksinkertaisesti ja lempeästi, koiran avulla, muuttuu koko kadun käyttämisen tapa. Kadusta tulee myös oma, kun sillä viettää aikaa.

Suvi - Re: Kaupunki on koirien

Joo, koirat on kyllä mitä parhaimpia kommunikaattoreita ja keskustelunavaajia! En mäkään osaa sanoa miksi, mutta onhan ne lemmikit
aika usein pehmusteena itsen ja kylmän maailman välissä muutenkin.

Emma - Re: Säännöt

Palaan sääntöihin – kun matkustaa muualla ja sitten tulee Turkuun tai Helsinkiin, tulee pirun kliininen ja siivottu olo. Suomessa minusta ollaan ylihysteerisiä kaupunkikuvan ja siisteyden suhteen. Mikä tahansa suurkaupunki - Berliini, Lontoo, New York - kävellessään niissä voi astia niissä asuvien ihmis ten kieltä, kuvia, maailmoja talojen seinistä. Suomessa kaikki tämä on aika isolla kädellä kitketty pois, ja se, minusta, vie kaupungeilta makua ja voimaa. Ja ihmisten omaa jälkeä.
Suvi - ReRe: Säännöt
Mikään ei ole niin mielenkiintoista kuin katsoa rakennusta, jossa näkyy sen elinkaaren eri vaiheet kuin puun vuosirenkaat. Yhdessä kohtaa graffiti, toisessa ikkuna rikki, kolmannessa maalipinta halkeillut niin että aiempi värikerros vilkkuu läpi... Olen samaa mieltä, että Suomessa ei rakennusten anneta elää vaan jatkuvasti on käynnissä ”kosmeettinen” taistelu aikaa vastaan.

Emma - ReReRe: Säännöt

Tämä liittyy minusta kanssa tuohon mistä kirjoitettiin aiemmin, että ääneen sanomattomat säännöt ovat meillä varsin tarkkoja. Miltä ei saa näyttää, miten pitää olla.
Yksi ääneen sanomaton sääntö on, että kävelijä väistää autoilijaa, vaikka lain mukaan niin ei pitäisi olla. (Olin muuten hämmästynyt kun luin Turun historiaa ja tajusin, miten vähän aikaa sitten tiet on asfaltoitu - ja että se
on mennyt niin, että ensin tulivat autot, sitten hiekkatiet alkoivat pölytä, alettiin etsiä materiaalia jolla tiet voitaisiin peittää, sitten tuli asfaltti. Että se, miltä kaupungit kaikkialla maailmassa näyttävät, johtuu siitä että on
keksitty auto, ja että siitä on tullut ihmiselle niin tärkeä että maasta ja hiekasta ja mullasta ja puista on ihan helposti voitu luopua. Jos jonkun, niin kaupunki on autojen.)
Emma - Subject: Turvasta vielä, kun se on niin helppoa
Se, että säilytämme koko ajan turvan, tarkoittaa ehkä, että pelästymme helpommin - että kun vastaan tulee jotain ihastuttavaa ja liikkuvaa,
sen sijaan, että katsoisimme että onpa tuo tuollainen, erilainen, alamme etsiä pakoreittiä. Ja se typistää yllätyksen mahdollisuutta - ah, minä haluaisin että minun elämässäni olisi yllätyksen ja kohtaamisen paikkoja, mutta usein lähinnä tarkistelen niitä pakoreittejä.

Suvi - Re: Turvasta vielä, kun se on niin helppoa

Hämmästyin viime viikonloppuna Glasgowssa kun ystäväni topakasti kiljahti ”personal space!” liian lähellä seisovalle miehelle - oman tilan tarve onkin universaali ilmiö! Ehkä minun kaltaisten (neuroottisen sorttisten)
kaupunkilaisten viehätys onkin yksityisyyden varjelemisen, yllättävistä asioista ärsyyntymisen ja vuorovaikutuksesta häkeltymisen suloisessa sotkussa? Vai pitäisikö sitä opetella ottamaan rennommin...mutta miten,
vinkkejä?

Emma - Subject: Ah yllätys!

Ai että mitä pitäisi olla? En osaa vastata, ehkä keskustelu, rajojen
taivuttaminen ja kysyminen, omien rajojen määritteleminen on minusta se oikea asia. Kaupungin ajatteleminen eri ryhmien kannalta - skeittareiden, nuorten, vanhusten, liikuntaesteellisten, vauvojen. Ja minä ilostun (ainakin
ensisäikähdyksen jälkeen) jos joku minulle keskellä katua alkaa jutella.

Olohuone- kaupunkitaidetapahtuma Turussa 6.-10.6.2007