Harro Koskinen: Sikavaakuna (Svinvapen - The Pig Coat of Arms) 1969. Alkydimaali lastulevylle. Nykytaiteen museo Kiasma. Photo: Kuvataiteen keskusarkisto, Jaakko HolmHarro Koskinen: Sikavaakuna

Kestävätkö jumalat ja valtiot pilkkaa?

25.05.2007 / Kesälehti - Anna Kortelainen

Harro Koskisen Sikamessias-teos (1969) vei taiteilijan käräjille ja hänelle lyötiin tuomio jumalanpilkasta. Voiko jumalaa pilkata? Suomen lain mukaan mentiin näillä nuoteilla ja oli menty jo muutamaa vuotta aiemmin. Vuosikymmenen puolivälissä pihdeissä oli ollut Hannu Salaman Juhannustanssit-romaani. Sen öisen rökälehtimisen joukossa on humalikon lyhyt saarnaparodia, jonka jankkaavuuteen juopotteluseurakin romaanissa kyllästyy. Niin vaan siitäkin katkelmasta rapsahti tuomio. Kenellä oli valtuudet armahtaa jumalanpilkasta tuomittu? No Kekkosellapa tietenkin, anno domini 1968.

Koskisen ja Salaman skandaaleissa on paljon yhteisiä piirteitä. Ensin jokin osanen irrotetaan kokonaan yhteydestään ja sitä taivastellaan. Kirjan kyseessä ollen ei lueta itse kirjaa, mutta luetaan sensaatiolehtiä. Kuvataiteen kyseessä ollen ei tiedetä mitään taidemaailman ajankohtaisista asioista tai virtauksista, mutta halukkuutta taide-elämän ohjailuun ja määräilyyn löytyy sitäkin enemmän.

Ja jos nyt tuntuu siltä, että Harro Koskinen Sikamessiaan ja Hannu Salaman Juhannustanssien vuosikymmenellään aiheuttamat jumalanpilkkaskandaalit ovat mennyttä elämää, niin hui hai: vuosi sitten keväällä Tanska joutui hälytystilaan, kun sanomalehden Muhammed-pilakuvat nostivat mellakoita ympäri islamilaista maailmaa. Suomalaisetkin lehdet joutuivat sananvapauden ja itsesensuurin paniikkitilaan. Minään taidekuvina noita karikatyyrejä ei voi pitää, sitä paitsi toisen ihmisen itseisarvoisella loukkaamisella ja oman yhteiskunnan kritisoimisella on sentään vinha ero. Vapaa-ajattelijoiden kotisivuilla samoihin aikoihin olleet pilakuvat Jeesuksesta olivat typeriä lapsellisuuksia, vapaan ajattelun irvikuvia.

Lisäksi joukossamme on ihmisiä, joiden mielestä naispappeus on jumalanpilkkaa, vaikka eiväthän he tätä sanaa tohdi käyttää. Näiden mohikaanien olisi hyvä muistaa, että luterilaisen kulttuurimme koko teologinen perusta on ”jumalanpilkkaa”: Martti Lutherin teesit ja uskonnäkemys olivat ja ovat edelleen räikeässä ristiriidassa vanhemman version eli katolisen kirkon opetuksen kanssa. Aviossa olevat miespapit ovat jo sinällään rajua kerettiläisyyttä!

Sikamessias sen sijaan oli osa suomalaisuutta itsekriittisesti kuvaavaa sarjaa, jossa Koskinen suomalaisena kokolihamiehenä tutki omaa sosiaalista klaaniaan, suurten ikäpolvien arvoja. Oman kulttuurinsa minäkuvan saa muotoilla kriittiseksi, mitä järkeä demokratiassa muuten on? Samaan tapaan Koskisen Sikavaakuna kritisoi sitä pönäkkää itsetyytyväisyyttä, jolla isänmaan nimissä tuudittauduttiin Kekkoslovakian konsensukseen. Yhteiskunta, joka ei siedä itsekritiikkiä, on raakile ja tynkä. Tästä 1960-luvun yleisestä yhteiskuntakritiikistä saamme olla kiitollisia joka päivä: naisten asema on parantunut, asenteet useimpia vähemmistöjä kohtaan sentään vähäsen korjaantuneet, Suomen ilmapiiri monessa suhteessa tolerantimpi ja elämäntapa moninaisempi. Edelleen tarvitaan yhteiskuntakriittistä taidetta, uskalikkoja, joilla on kanttia ottaa kantaa.

Teksti: Anna Kortelainen

Harro! Turun taidemuseo 11.5.-9.9.2007.