ludvigin seikkailuita

28.05.2004 / teksti mike pohjola

Johan Ludvig Runebergin seikkailuita. Päivisin hän on rakastettu runoilija, öisin leppymätön vapauden ja oikeuden puolustaja!

Osa 17 - Kun minä palaan, palaa myös Turku
Kirjoittanut Mike Pohjola

Eletään Nikolai I:n hallituskautta Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungissa Turussa. Epäröimättömästä rohkeudestaan ja vakaasta kansallismielisyydestään tunnettu seikkailija ja runoilija J. Ludvig valmistuu Turun akatemiasta maisteriksi. Kesken loppukesäisten promootiojuhlallisuuksien salaperäinen itäeurooppalainen kreivi kaappaa Ludvigin intohimoisen rakkauden kohteen Fredrikan.

Ludvig heräsi tajuttomuudestaan Aurajoen pohjalta. Hänen jalkoihinsa oli kettingillä sidottu painot, eikä happeakaan ollut enää paljoa. Hän muisti miten kammottava slaaviaatelinen oli halunnut syöstä koko Suomen perikatoon ja miten vain hän ja Fredda olivat seisseet kreivin suunnitelmien esteenä. Selvitäkseen tilanteesta kreivi oli yrittänyt hukuttaa Ludvigin ja kaapannut Fredrikan mukaansa. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi!

Vuosien lausuntaharjoitukset olivat kehittäneet Ludvigin keuhkot äärimmäisen voimakkaiksi. Rintalihaksensa jännittämällä hän sai katkottua köydet ja yhdellä valtavalla loikalla hän riistäytyi myös joen kylmistä kahleista ja laskeutui jokirantaan itseään kuivaksi pudistellen.

Kävellessään märäksi kastuneissa vaatteissaan hyytävästi purevassa syyskuun alun viimassa Ludvig muisteli mitä akatemiassa luennoinut helsingforsilainen lääketieteen professori Agapetus Törngren oli kertonut. Kreivin kaltaiset olennot saattoi tappaa vain tulella tai lävistämällä sydämen puisella vaarnalla. Mutta sen lisäksi niitä pystyi karkottamaan kynsilaukalla ja pyhillä esineillä. Ja mikä olisikaan pyhempää kuin Turun Tuomiokirkko, Ludvig tuumasi jämerästi. Tsaari oli viisi vuotta aikaisemmin kieltänyt vapaamuurareita kokoontumasta, mutta Pyhä Johannesloosi oli jatkanut toimintaansa salassa ja sitä kautta Ludvigillekin oli selvinnyt Turun kaupungin tarkimmin vartioitu salaisuus. Tuomiokirkko ei nimittäin ollut pelkkä rakennus, vaan mekatrooninen mies, jota vapaamuurarit pystyivät hädän tullen ohjaamaan taistelussa pahaa vastaan. Loosinsa viimeisenä jäsenenä vain Ludvig enää muisti tuon ikiaikaisen salaisuuden, muttei hänkään ollut koskaan noussut Kirkonmiehenä tunnetun jättiläismäisen kellopelin ohjaimiin.

Ludvig kääri hihansa paljastaen jäntevän lihaksikkaat käsivartensa, tarttui kellotapulin kulmasta kiinni ja alkoi kiivetä ylöspäin. Kaikki voimansa jokaisella liikkeellä pinnistäen Suomen viimeinen toivo nousi vähä vähältä kohti taivaita. Vain ajatukset vangitusta Fredrikasta ja uhatusta Suomesta antoivat hänelle sisua jatkaa.

Kellotaulun kohdalle päästyään Ludvig ajatteli toimensa helpottuvan. Hän tarttui minuuttiviisariin ja ponnisti itsensä sen päälle. Kellon rattaat alkoivat ratista pahaenteisesti ja lopulta Ludvigin jalansija irtosi koko kellosta pudoten murskaavalla nopeudella kirkon portaille. Viime hetkessä oli Ludvig onnistunut hyppäämään vahvempaa tekoa olevalle tuntiviisarille, josta hän kiipesi notkeasti tapulin sisällä olevaan ohjaamoon, liki kahdeksankymmenen metrin korkeudessa.

Ludvig istui muinaiseen ohjaustuoliin, jossa ei ollut istunut ketään sen jälkeen kun Daniel Juslenius oli sotinut Kirkonmiehellä venäläisiä vastaan isovihassa. Jälleen joutui Turun akatemian priimus pelastamaan isänmaansa itäisiltä inhotuksilta.

Sankarillinen runoilija asetti noetut kakkulat silmilleen ja veti käsiinsä pitkävartiset nahkahansikkaat. Ohjainkammio oli täynnä vipuja, pyöriä ja kahvoja, joiden kaikkien käyttö hänelle oli opetettu. Vain yhtä häntä oli kielletty vääntämästä, mutta eipä se varmaan tulisi tarpeeseenkaan, hän ajatteli. Napakasti toimeen tarttuen hän käänsi sivussaan olevasta pyörästä, väänsi pitkästä vivusta ja veti katosta roikkuvasta kettingistä. Ruosteisena valittaen alkoivat kellopelin rattaat pyöriä ja koko ohjaamo tärisi kuin se olisi joutunut maanjäristykseen.

Maa tosiaan järisi. Jos ulkona olisi ollut silminnäkijöitä, he olisivat hämmästyneenä nähneet, kuinka kellotapuli nousi ylöspäin ja kirkkosalin sivuilla olevat asehuone ja sakaristo kääntyivät poikittain ja muodostivat kymmenien metrien pituiset käsivarret, joiden varassa Kirkonmies ponnisti ylös mäestä. Satojen metrien korkuisen jättiläisen keskiruumis oli kirkkosali ja pään virkaa toimitti kellotapuli, jonka korkeimmassa kohdassa jännittyneenä huohottava Ludvig keikkui väännellen epätoivoisesti vivuista toivoen muistavansa vuosien takaisen koulutuksensa oikein. Rauhoittaakseen itseään hän tapaili mielessään tuntojaan runosäkeisiin: "Koettaa mut eipä hylkää Herra... Meit' entisajan sankarhenget tervehtää... Ryssä perkele..."

Ludvigin ohjastamana Kirkonmies marssi valtavilla kellarijaloillaan halki öisen Turun Suurtorilta kohti Puutoria, jossa verenimijä piteli Fredrikaa. Ylittäessään joen yhdellä valtavalla harppauksella laite nyhti asehuonekourallaan valtavan hongan itselleen lyömänuijaksi, ja jatkoi sitten matkaansa ylös Aninkaistenmäkeä.

Katsellessaan kotikaupunkiaan ylhäältä herkkäsieluinen vapaustaistelija muisteli hirviön pahoja tekoja. Tämä oli saattanut Ludvigin opiskelutoverit Snellun ja Lönnen lasarettikuntoon ja imenyt Ludvigin pitkäaikaisen ystävän ja naapurin Touko Lindénin veret omaksi elannokseen jättäen jälkeensä vain kuivan raadon. Muutama myötätunnon ja oikeutetun raivon miehekäs kyynel valui pitkin seikkailijarunoilijan ahavoituneita kasvoja.

Puutorilla tuo kansallismielisille suomalaisille kaikkea slaavilaisuuden hirviömäisyyttä edustava ihmishahmoinen elukka hyväili Fredrikan paljasta kaulaa. "Voi kaunokaisten hurmehella peittää maan", riemuitsi peto kovaan ääneen aikoen upottaa torahampaansa Fredrikaan, eikä huomannut takanaan lähestyvää jättiläistä, josta Ludvig vastasi: "Viel' on Turku voimissaan!"

Katsoessaan säpsähtänyttä aatelishirviötä, Ludvig ei voinut enää hillitä itseään. Tuo olento vei naapurini Touon, hän ajatteli. "Pannaan sekaan puolet petäjäistä", vihan sokaisema runoilija sanoi lyödessään inhaa vihollistaan Kirkonmiehen kourassa olevalla valtavalla männyllä.

Verenhimoinen kreivi paiskautui pitkin Puutoria ja Ludvig sai mahdollisuuden vapauttaa rakastettunsa. Tomerasti hän käänsi kahvasta ja Kirkonmies avasi lumoavan Fredrikan ihoon pureutuneet köydet. Nainen oli kauniimpi kuin Ludvig muistikaan seisoessaan siinä vain hame ja korsetti yllään. Muut vaatteet hirviö oli ilmeisesti repinyt, mikä herätti Ludvigissa samaan aikaan vihaa ja himoa.

"Viel lempemme saa hehkullaan sun toivos, riemus nousemaan, ja kerran, laulus synnyinmaa korkeemman kaiun saa", Ludvig huusi ohjaamosta rakkaalleen. Fredrika katsoi häntä kohden, mutta oli vaikea sanoa näkikö hän pimeässä niin korkealle. "Fredda! Vill du gifta mig?" Ludvig kosi huomaamattaan itsekään mitä teki.

Fredrika ei vastannut mitään, eikä Ludvig ollut varma oliko kaunotar edes kuullut mitä hän oli sanonut. Fredrika kohdisti katseensa lähestyvään ihmispetoon. Vain vaivoin raivonsa hillitsevä Fredrika veti korsettinsa muodokkaalla lantiolla roikkuvasta nahkaisesta asevyöstä molempiin käsiinsä revolveriprototyypin, jotka hän oli saanut lahjaksi nuorelta ystävään Samuel Coltilta pelastettuaan tämän merirosvojen kynsistä Intian valtamerellä vain muutamia viikkoja aikaisemmin.

"Minä en alistu yhdenkään venäläisen uhriksi", Fredrika sanoi. Hän ampui molempien viidestilaukeavien lippaat tyhjiksi inhan parrakkaaseen aatelismieheen ja jatkoi lausettaan yhden sanan verran jokaisella tarkasti maaliinsa osuvalla laukauksella: "Niin... totta... kuin... nimeni... on... Fredrika... Runeberg... omaa... sukua... Tengström!"

Fredrika oli vastannut myöntyvästi ja samalla saanut heikennettyä vampyyria. Ludvigilla oli aikaa toipua tunnekuohustaan ja miettiä seuraavaa siirtoaan, sillä tietenkään tavallinen lyijy ei ollut kohtalokasta tuolle yliluonnolliselle roistolle. Vain tuli tai vaarna sydämeen voisi sen tappaa, Ludvig mietti. Vain tuli...

Ludvigin tarkkaavainen katse osui messinkisenä kiiltävään nahkakahvaiseen ohjainsauvaan, jota häntä oli erikseen kielletty käyttämästä. Vain tuli, hän mietti jälleen. "Ludvig-parka, kovan onnen lapsi", hän sanoi itselleen, "sauvaan tartu!" Hän tarttui sauvaan ja veti.

Fredrika yritti epätoivoisesti ladata revolvereitaan ennen kuin venäläisaatelinen ehtisi hänen luokseen. Tuskin moinen olento saattoi mikään oikea aatelinen olla, nainen ajatteli povensa kohoillessa jännityksestä. Ja totta olikin, että tuo sieluton otus oli päässyt aatelispiireihin vain viekottelemalla naisia yliluonnollisilla kyvyillään. Mutta nyt se halusi koko maailman herraksi ja oli päättänyt aloittaa tappamalla Fredrikan. "Minä olen palannut", Ludvig jylisi vampyyrille. "Ja kun minä palaan, palaa myös Turku! Pois rauhan toimi jää, jo tulta kohta kalpa lyö!" Ja samassa ampui Kirkonmies sakaristokädestään valtavan tulenlieskan kohti vampyyria. Tämä yritti väistellä sitä ja samassa tarttuivat liekit myös kaikkiin lähirakennuksiin.

Lyhdyt putoilivat ja tuli levisi ympäri toria. Pian se osuisi torin laidassa varastoituihin ruutitynnyreihin, ja Fredrika olisi vaarassa, ymmärsi Ludvig samassa. Salamannopealla liikkeellä hän kaappasi jättiläislaitteellaan Fredrikan seurakseen kellotorniin, juuri kun ruutitynnyrit herättivät koko kaupungin valtavalla räjähdyksellään.

Ludvig oli valmiina palauttamaan kirkon takaisin tontilleen, kun hän huomasi, että hirviömäinen olento oli tulelta paetakseen muuttunut luonnottoman suureksi lepakoksi, joka voimakkailla siiveniskuilla nousi liekeistä heidän korkeudelleen uhkaamaan Fredrikaa vielä kerran. Tämä oli kuitenkin saanut tuliaseensa jälleen ladatuksi. Hän tähtäsi sydämeen, mutta osuikin pitkähampaista petoa suoraan päähän sanoessaan: "Ei lepakoita tapuliin!"

Pahasti haavoittunut hirviö kirkaisi, lensi kauemmas ja raakkui sitten hirvittävällä äänellään: "Voititte tämän erän, Ruuneperit! Mutta vielä tulee aika, kun Grigori Rasputin hallitsee koko Venäjää!" Näin sanottuaan lepakko lensi täysikuuhun kaupungin palaessa sen alla.

Ludvig ohjasi taitavasti tornin paikalleen, eikä kukaan saanut koskaan tietää, että hän oli pelastanut koko Suomen kuolemaakin kaameammalta kohtalolta. Mutta siitä pitäen kaikki maailman vampyyrit tiesivät sen, että suomalaiset ovat valmiita vaikka polttamaan kaupunkinsa ennen kuin alentumaan heidän valtansa alle.

"Laki johon olen syntynyt, jälkeeni tänne jää", vakuutti Ludvig Fredrikalle, jonka hame oli pahoin kärventynyt yhä joen toisella puolella leviävässä tulipalossa. Mitään sanomatta hehkeä kaunotar kaappasi hikisen Ludvigin kuumaan vadelmien ja mantelin makuiseen syleilyyn. "Oh, Ludde, jag älskar dig", sanoi Fredrika tuoreelle sulhaselleen. "Jag älskar dig, Fredda", Ludvig vastasi lemmenpuheisiin ja suuteloon.

Ludvig oli jälleen kerran pelastunut Suomen vapauden. Vaikka hinta hänen kaupungilleen oli ollut kovempi kuin koskaan ennen, oli hänen palkintonsa myös makea. Ja niin saattoi palavan Turun yllä kuulla onnellisen huoahduksen: "Eespäin nyt kaikki, taisto alkakaa! Saa sankareita vielä nähdä Suomenmaa." •

Pohjola on turkulainen kirjailija ja näytelmäkirjailija