Avoveteen ja aurinkoon
”Uiminen on kylpemiseen läheisesti liittyvä taito, jota harjoitetaan kauempana rannasta sovittamalla taitavasti yhteen käsivarsien ja jalkojen liikkeet.”
Näin toi tohtori David Schulz von Schulzenheim avovedessä uimista tutuksi kotimaiselle yleisölle vuonna 1820. Eurooppalainen yläluokka oli jo vuosisataa aiemmin ryhtynyt hoitamaan hyvinvointiaan uusin tavoin. Paitsi että ulkoilmaa ryhdyttiin pitämään terveellisenä, myös veden nauttimista ja siinä kylpemistä alettiin suosia. Vesivillityksen myötä vanhastaan ihmeitä tekevien lähteiden ympärille syntyi kylpylöitä, joissa maksukykyinen yleisö vietti aikaansa ja hoiti itseään kaivojuonnin merkeissä. Terveyskaivoja syntyi myös Suomeen ja ulkomaisia terveysvesiä alettiin tuoda niille harvoille kuluttajille, jotka halusivat hoitaa tomumajaansa viimeisimpien villitysten mukaisesti.
Mannermaiseen tapaan Suomen ”suurkaupunkilaiset” halusivat pian nauttia vilvoittavista vesistä myös ulkoisesti. Kaivokulttuurista kehittyivät kylpylät ja pian kylpeminen ja kohta jo uiminen muodostuivat pääasiaksi. Tuntemamme rantaelämän elitistinen ja kovin häveliäs siemen oli kylvetty.
Itse mereen menolle laadittiin 1800-luvulla jos jonkinlaisia sääntöjä. Varovaisuutta tuli noudattaa: veteen oli hyvä askeltaa rauhallisesti, mieluusti vaikkapa vaellussauvaan nojaten. Varsinkin rouvasväkeä saatettiin taluttaa veteen kahden saattajan toimesta. Jahka vesi ulottui reisiin, sai ”uimari” kyykistyä ja kastaa itsensä kaulaa myöden. Rohkeimmat saattoivat pulahtaa päineen kaikkineen aaltojen alle. Kastautuminen voitiin toistaa useaan otteeseen, kunhan välillä muistettiin hengittää syvään ja rauhallisesti. Koko prosessi tapahtui tietysti uima-asussa, joka peitti vartalon kiireestä kantapäähän.
Rantakulttuuri kehittyy
Rutinoitu ja häveliäisyyssääntöjen kahlitsema kylpyläkulttuuri alkoikin vähitellen menettää vetovoimaansa. Vuosisadan vaihduttua mahdollisuus vapaa-aikaan laajeni asteittain eri kansankerroksiin ja viimeistään ensimmäisen maailmansodan jälkeen vesileikeistä ja aurinkokylvyistä tuli muidenkin kuin kaikkein varakkaimpien hupia. Yksi rantaelämän iloista oli edullisuus ja ihmiset halusivat nyt nauttia vedestä, ulkoilmasta ja auringosta omin päin. Uimarannoista tuli totta.
Aluksi rannat oli jaettu miesten ja naisten puoliin. Elokuvista tuttu, kankaalla jaettu hiekkaranta antoi mahdollisuuden varsin vähäpukeiseenkin vesielämään. Meriveden tervehdyttävien vaikutusten kun uskottiin purevan parhaiten juuri ilkosillaan uivaan. Jaettujen rantojen aiheuttamat lieveilmiöt ovat kuitenkin arvattavissa. Viimeistään kaksikymmenluvulla uimapuvuista tuli pakollisia ja miesten ja naisten uimarannat yhdistettiin. Seikka, joka aiheutti vastustusta sekä moraalinvartijoiden että terveysuimareiden piireissä.
Aurinkotohtorin määräys
Erilaiset kokeilut, usein varsin marginaaliset, liittyvät ulkoilmaelämän kehitykseen. Ruotsissa erityiset aurinkotohtorit määräsivät boheemille asiakaskunnalleen päivetyskuureja. Tohtorit keräsivät ympärilleen uskollisen seuraajajoukon, joka vetäytyi ulkosaariston aurinkoisille kallioille paahtamaan itseään. Koskapa alasti auringossa makoilu vaati terveyskylpylöistä tuttua ohjeistusta, ruskettivat herrat itseään vaikkapa puolesta päivästä kello kahteen ja rouvat kahdesta neljään. Paikallisasukkaiden käsitys auringonoton luonnollisuudesta ja tarpeellisuudesta kuvastuu lausunnosta: ”Makaavat kuin turskat luodoilla.”
Osa kansasta pitäytyikin näkemyksissään, mutta yleisesti ottaen yhteiskunnassa oli vahva tilaus uudenlaisille auktoriteeteille. Etenkin 20-luvulla, toisen maailmansodan jälkeen, kaikilla elämän aloilla etsittiin väylää ”uuden ajan” hengelle. Myös vastikään vapautunut ulkoilmaelämä valjastettiin ylevien arvojen palvelukseen.
Voidakseen täyttää odotukset kansalaisena, työntekijänä ja perheenjäsenenä, tuli ihmisen hankkia uusia voimia harrastaen ja itseään hoitamalla. Modernissa yhteiskunnassa yksilön panoksen tuli olla maksimaalinen. Itsehoito ja oleskelu terveyden kannalta optimaalisissa olosuhteissa nähtiin velvoitteena. Uudenlainen ruumiinkulttuurin vaaliminen oli myös osa modernin yhteiskunnan demokratisoitumiskehitystä. Se sisälsi ajatuksen jokaisen yksilön mahdollisuudesta hallita omaa ruumistaan ja saavuttaa yhteiskuntaluokastaan riippumatta keskinäinen tasa-arvo.
Rihmankaan kiertämättä
Keinot terveyteen ja ruumiintuntemukseen olivat monet. Suomeenkin rantautui Saksasta peräisin ollut ulkoilmaliike, johon liittyi auringonpalvonta ja alastomuuskultti. Ne olivat meillä varsin pienen edelläkävijäjoukon harrasteita, mutta pian radikaali ilmiö popularisoitui. Aurinkoa ei enää kaihdettu, vaan suorastaan hakeuduttiin sen säteille alttiiksi. Rusketuksesta, jota oli ennen pidetty rahvaanomaisena, tuli nyt muotia ja terveyden merkki. Naisetkin saivat olla päivettyneitä. Lasten kohdalla rusketus oli suorastaan hyvävoipaisuuden mittari.
Alastomuuskulttuuri oli monitahoinen ja ristiriitainenkin yhdistelmä moderniksi koetun ajan kurinalaisuutta ja toisaalta radikaalia, vapaudesta hurmioitunutta elinvoimaa. Yksi 1900-luvun alun elämätapaliikkeistä oli saksalainen Körperkultur–ilmiö alastonvoimisteluineen. Alastomuus koettiin parantavana ja terapeuttisena myös yhteiskunnallisesti. Haluttiin pois 1800-luvun kehon kieltävältä kaksinaismoralismin kaudelta. Sodan jälkeinen nuoriso koki olevansa sukupolvi, joka oli löytänyt ruumiillisuutensa ja eroottisuutensa uudella tavalla.
Uusi uljas ulkoilmaihminen
Auringossa ja ulkoilmassa karaistut kansalaiset olivat tietysti terveitä ja tehokkaita, mutta myös tietty poseeraava ilottelu kuului asiaan. Alastomuus kaikessa luonnollisuudessaan ymmärrettiin terveyden ja kauneuden olomuodoksi. Mystisyyttäkään ei unohdettu. Auringon tervehtäminen egyptiläisten kulttien tapaan kädet ylhäällä ja katse kohotettuna oli riitti, jota harjoitettiin ryhmissä.
Uusi ruumistietoisuus myös vapautti kehot liikkumaan ja erilaiset keksinnöt edistivät urheilullisia harrastuksia ja auringonpalvontaa. Sellaisia olivat mm. tekstiiliteollisuuden uudet materiaalit. Puuvilla- ja villatrikoo sekä frotee korvasivat taftin ja muut kankaat uimapuvuissa. Ne olivat joustavia, kestäviä ja kuivuivat helpommin. Uimalakkeja, erilaisia kylpykaapuja rantakäyttöön sekä tietysti hattuja ja aurinkolaseja saattoi hankkia monissa malleissa. Mitä ihon sävyyn tuli, muodinmuutos tapahtui hyvin nopeasti. Vuoden 1925 alussa ruotsalainen tuotemerkki mainosti voidetta, jolla saattoi säilyttää nuorekkaan, kauniin ja valkean ihon. Olihan auringon puraisu oli pahinta, mitä naisen hipiälle saattoi tapahtua. Pari kuukautta myöhemmin samaa tuotetta markkinoitiin, koska se antoi tasaisen ruskean ja kauniin värin iholle.
Itsehoidossa ja ulkonäön korostamisessa voi nähdä modernille ajalle ominaisen, yksilöä korostavan ajattelun nousun. Uutta oli myös kuluttaminen, joka alkoi vakiintua osaksi vapaa-ajanviettoa. Tarvittiin asusteita, harrastevälineitä, kosmetiikkaa, jotta saattoi olla oikealla tavalla vapaalla.
Yhtäkaikki, rantaelämä oli modernin ihmisen ulkoilmaelämää parhaimmillaan. Ranta oli urbaanin asujan pistäytymispaikka, katseiden ja kepeän elämän tantere. Naiset ja miehet viettivät nyt vapaa-aikaa yhdessä. Ulkoilmaelämä kuului kaikille, mutta sen mannekiinina voi pitää vapaa-aikaa viettävää naista. Hän oli tulevaisuuden nainen: koulutettu, kodin ulkopuolella työskentelevä, helppohoitoisen arjen omaava yksilö.
Uuden ajan yhteiskunnassa ihmisellä tuli olla aikaa ja tilaa henkilökohtaiselle kasvulle, niin fyysisesti kuin henkisesti. Aktiivinen vapaa-aika oli osa uutta elämänideaalia. Mutta rantaelämä oli samalla myös avoin kutsu elämän nautintoon ja jaettuun joutilaisuuteen.
Carola Rosengren
