etelän miehet huitovat

Tapio Suomisen ohjaama Mosku – lajinsa viimeinen on elokuva lappalaisesta
porokeisarista Aleksi Hihnavaarasta, jonka maine elää pohjoisessa edelleen.
Mosku oli metsä- ja poromies, joka sovelsi korpilakia kovalla kädellä. Hänen
tiedetään saattaneen ainakin kuusi pororosvoa pois päiviltä. Se, että elokuvassa
roolihahmonakin esiintyvä Kenraali K. M. Wallenius teki Moskusta kuuluisuuden
ylistämällä häntä vuonna 1933 julkaistussa Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä
-kirjassaan, kertonee ajasta ja arvoista omaa sinisenmustaa tarinaansa.

Suomisen elokuva on kertomus tosimiehestä, joka alkaa
määrätietoisesti kerätä itselleen omaisuutta ja on valmis sitä myös kaikin
keinoin puolustamaan. Suomisen ratkaisu kertoa Moskun (Kai Lehtinen)
elämäntarina sellaisena kuin se ”on oikeasti” tapahtunut on huipputylsä.
Dokumenttiin tällainen kerronta sopisi, nyt katsoja jää odottamaan
kulloisellekin kohtaukselle syventävää jatkoa, mutta saa tuta, kun tullaan
seuraavaan kuvaan. Aihe, paikka ja etenkin vuodenaika onkin jo vaihtunut. Lapin
vuodenaikojen vaihtelua on usein menestyksekkäästi käytetty Lappiin sijoittuvien
elokuvien (ns. lappsploitaatio) ajallista kerrontaa selventävänä elementtinä,
mutta viidenkymmenen vuoden mittaista ajanjaksoa ratkaisu ei ole omiaan
rytmittämään.

Ja näitä miettiessä ehtii jo herätä kysymys siitä,
mitä tällä tarinalla on tarkoitus kertoa nykykatsojalle? Että ennen oli miehet
rautaa? Vai että koltat todella ovat nokinaamaista nunnukkakansaa ja ryssät
paatuneita rosvoja? Vai että pientä parannusta sivistyksen ja suvaitsevaisuuden
suuntaan Suomessakin on sadassa vuodessa tapahtunut? (ae) MOBILE (1/6)
Linkkejä: