Kaupunki identiteettikriisissä
Nyt kun Turku on taas palauttanut pääkaupunkitittelin Helsinkiin, on tullut aika katsoa turkulaisväritteisten silmälasien läpi, onko maamme suurin kaupunki tittelinsä arvoinen.
Helsingillä on identiteettikriisi, joka liittyy kolmeen asiaan: kokoon, sijaintiin ja historiaan. Aloitetaan koosta. Helsinki haluaisi olla ihan oikea suurkaupunki, sellainen joka ei koskaan nuku ja jonka alastomilla kaduilla törmää miljooniin erilaisiin tarinoihin. Kaupunki, johon voisi viitata lauseella ”kuten muissakin maailman metropoleissa”.
Sitten huonot uutiset eli pieni reality check (maailman metropoleissa – ei tosin Pariisissa – käytetään mielellään englantia kansalliskielen rinnalla). Helsinki ei ole New York, Lontoo, Berliini tai edes Tukholma, vaan pohjoinen korkeintaan keskikokoinen kaupunki, jonka kaltaisia pidetään Saksassa viehättävinä landetaajamina. New Yorkin asukasluku vastaa 16, Tokio 24, Lontoo ja Pariisikin toistakymmentä Helsinkiä.
Helsinkiä ahdistaa myös sen sijainti. Maantieteellisesti katsoen Helsingin viiteryhmäksi, jonkinlaiseksi itäiseksi akseliksi, voisi olettaa Minskin ja Kiovan, ei Amsterdamia tai Lontoota. Sijaintiin liittyy myös Helsingin historiallinen trauma. Vaikka teoriassa Helsingin perusti Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa jo vuonna 1550, niin ennen vuotta 1812, ja Aleksanteri I:n päätöstä siirtää pääkaupunki Turusta itään, ei Helsingin tuulisella niemellä halunnut juuri kukaan asua vapaaehtoisesti.
Varhaisen Helsingin vetovoimasta kertoo kaiken se, että jopa ruotsalaisten sotilaiden sinne väkipakolla siirtämät porilaiset (!) palasivat kotikonnuilleen heti armeijan silmän välttäessä. Helsinkiä hävettää, että se saa kiittää pääkaupunkistatuksestaan ja oikeastaan koko olemassaolostaan venäläistä despoottia, ei esimerkiksi asemaansa kauppareittien risteyksessä tai teollistumisen ytimessä.
Venäläinen yhteys näkyy Helsingin arkkitehtuurissa ja läpi vuosikymmenten kaupunki on saanut toimia amerikkalaiselokuvissa Moskovan tai Pietarin sijaisnäyttelijänä. Valkokangasnäkyvyys ei ole tuonut Helsingille ylpeyttä vaan päinvastoin korostanut häpeää, jota se tuntee syntyperästään. Taustansa vuoksi kiusatuksi joutuneen lapsen tavoin Helsinki on yhä pontevammin yrittänyt inttää olevansa länsimainen, monikulttuurinen ja -ilmeinen metropoli, jonka läheisin verrokki on ainakin monien Hesarin toimittajien mukaan New York. Ulkopuolisin silmin näitä kahta kaupunkia yhdistää eniten se, että ne molemmat sijaitsevat pohjoisella pallonpuoliskolla.
Todellisen minän ja unelmien välistä ristiriitaa Helsinki purkaa samalla tavalla kuin kuka tahansa identiteettinsä kanssa kriisiytynyt: luomalla itsensä uudelleen. Jos Helsingin historiallinen keskusta muistuttaa liikaa yhteydestä ja kiitollisuudenvelasta vanhaan siirtomaavaltaan, niin muu kaupunki täytyy rakentaa sellaiseksi, että se vastaa uutta minä-kuvaa.
Guggenhein-museo on osa Helsingin uutta tarinaa, jossa ei enää juuri ole sijaa Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden monumenteille. Samasta syystä Helsingissä on tällä hetkellä vireillä yli 50 pilvenpiirtäjähanketta (todellisuudessa Helsinkiin suunnitellaan tornitaloja, sillä yksikään suunnitelluista rakennuksista ei ole tarpeeksi korkea pilvenpiirtäjäksi). Korkeille taloille onkin tilausta, sillä Helsingin tämän hetken tunnetuimman ”pilvenpiirtäjän”, Hotelli Tornin, kerrosmäärillä elokuva King Kong Helsingissä jäisi haaveeksi, paitsi jos King Kongia esittäisi Tarzanin uskollinen apinaystävä Cheetah, joka paha kyllä meni viime vuonna kuolemaan.
Matti Mäkelä
