Kinkku

Liikkiö, sinkku eli sian takamuslihas, toisin sanoen kankku. Monissa länsimaissa se on arvostetuinta ja parasta mitä eläinkunta voi ihmiskunnan pöytään tarjota. Sitä pitäisi kuitenkin syödä vähemmän, sillä sika on liian älykäs ja epäterveellinen tuote päivittäiseen ruokavalioon, siitä on luonto pitänyt huolen. Ikään kuin joku yrittäisi karjun äänellä sanoa aikojen hämärästä: minä olen liian osaava, liian vaarallinen, syö minut, niin takerrun sisuksiisi elämäsi päiviksi.

Elämme vaarallisia aikoja, sillä jouluna epäterveelliset syömätavat yhdistyvät suomalaisittain vaarallisten lähimpien ihmisten läsnäoloon. Juhlan rasvaisuudelle ja teräaseiden läheisyydelle on olemassa yksi ehdoton vastalääke: täydellinen henkinen antaumus. Muun muassa se erottaa suomalaisen ruokakulttuurin välimerellisestä. Suuressa jouluruokajuhlassa pitää heittäytyä omalle lautaselleen kuin viimeistä kertaa, onhan suuri paisti aina jonkinlaisen uhrin vertauskuva.

Ensin keitetään, sitten paistetaan. Sitä ennen ei pidä unohtaa, että myös joulukinkkua on mahdollista, jopa suotavaa, marinoida.

Ei kannata ostaa liian suurta. On parempi hankkia laatupala, joka tulee syödyksi yhtenä iltana. Pieni koko helpottaa myös keittokattilan löytämistä. Kankku keitetään vedessä, joka pysyy noin 90 asteessa. Lihalämpömittaria pitää käyttää, sillä kypsyminen tapahtuu nopeammin kuin uunissa.

Jotta liikkiöön tulisi enemmän makua, voi sen kypsentää nahatta uunissa aromaattisen nesteen ja kasvisten päällä. Valelu ylevöittää. Liemeksi käy lihaliemi-viini-seos, jossa viini olkoon kaiken nähnyttä kuivaa madeiraa. Mukaan pannaan sipulia ja juureksia. Liemestä haihdutetaan liika, jäljelle jää kastike, joka on aina uhrinsa arvoista. Valuttaessamme tuota tuntien nektaria höyryävien viipaleiden lomaan, kannattaa antautumisen helpottamiseksi muistaa, että joku antoi kaikkensa tullakseen meidän pöytäämme.

Kari Tuomi

Kirjoittaja työskentelee kielen kääntäjänä.