Kuuma kattaus
Maa on oppinut syömään ravintoloissa, pitävät sitä hyvänä asiana. Syömään oppimisella tarkoitetaan sankempia joukkoja, rennompaa haarukkaotetta, äänekästä ja vaativaa käytöstä. Jätämme siekailematta kotiruoan tekemättä ja lähdemme ketjuravintolan seitsemästi sisustettuun atmosfääriin nautiskelemaan viiden maaosan antimista. Siellä on niin tilavat vessatkin.
Ikään kuin en olisi huomannut Jaakko Kolmosen auktoriteettiaseman täydellistä katoamista, muistelen kaiholla ensikäyntejäni Turun ensimmäisessä kiinalaisessa ravintolassa Käsityölaiskadulla 80-luvun alkuhetkinä. Silloin ei ravintolasta, ainakaan kiinalaisesta, haettu vapautusta kokkaamisesta, vaan ehtaa eksotiikkaa, jota oli vielä olemassa. Ei tarvittu kuin kaksi yhteen tarttunutta jyvästä itämaisen astiaston uumenissa, ja asiakas mykistyi silkasta estetiikasta. Kiinalainen sitramusiikki korosti hiljaisuutta siinä määrin, että oli pidätettävä hengitystä. Haltioituva asiakas jätti hapenpuutteen ja pitkän odotuksen takia länsimaisen aikakäsityksen taakseen ja meditoi itsensä ylös riisivuorta yllättyäkseen friteerattujen palasten tekstuurista ja hapanimelyyden uraauurtavuudesta. Euforian haihtuessa saattoi hämmästellä lämpölautasten huipputekniikkaa ja kokeilla syömäpuikkojen ruokailuun tuomaa autenttista lisätuulahdusta. Siltä istumalta paukahti päälle aasialainen kausi, kotona syötiin keitotkin puikoilla.
Se tapahtui aikana, jolloin Turussa ei monien mielestä ollut kuin vanhat ravintolat ikäloppuine tarjoilijoineen; kappelivoileipiä ja wienerleikettä. Portsarit pitivät iltaisin jonoa, sillä jonon tunne oli hyvä asia.
Ja nyt, herran kiitos, maamme parhaat ravintolat tarjoavat lentorahtiruokaa ja hylkäävät kotimaisen kalan laadun nimissä. Eikä saa sanoa, että ennen oli paremmin, sillä kaikkea on nykyään huimaavasti enemmän, hygienia korkeammalla ja allergikoille koodit.
Ne sikiävät kuin katkaravut, pikkukokit, jotka julistavat, että laskiaispullaan voi laittaa mansikkahilloa ja silmää räpäyttämättä kutsua syntynyttä tuotetta laskiaispullaksi. Mantelimassan hinta on hilloon verrattuna moninkertainen, ja sehän sopii liikeyritykselle, jollaisia tämän päivän ravintolat ovat läpeensä, avaimenreiästä rotanloukkuun. Sen vuoksi on rakkautta ruokaan hoettava loputtomasti, omissa kirjoissa ja vieraan medioissa.
Ehkä Turun kaupunki, jolla joskus on ollut silmää, avaa Villa Soliniin kunnallisen, ehdottomasti tappiota tuottavan ruokahuoneen, joka tarjoaa vain kappelivoileipiä ja kesäillan. Villa Soliniin tultaisiin syömään kalliin kesäillan vuoksi, ei syömään kallista kesäiltaa.
Ruoka on kokemusteni mukaan lopultakin vain ruokaa, siitä ei ole parhaimmissakaan pöydissä häivähdykseksi ikuisuuden kosketusta. Makuaistimuksista on syytä kiistellä niin kauan kuin henki pihisee, mutta ihmisyyden ytimessä viipyilyä pitkä lounas tuskin on.
Niin kauan kuin ravintolamuistomme ovat mieluummin muistoja siitä kenen kanssa olemme syöneet, kuin mitä, olemme jotain muuta kuin mitä syömme.
