Maraton-oppia menneisyydestä
Ensimmäinen maraton juostiin Ateenan olympialaisissa 1896. Tänä kesänä ensimmäiselle maratonilleen suuntaavalla on paljon opittavaa lajin alkuhämärän pioneereilta.
Riittävä nesteen ja ravinnon saanti on pitkässä urheilusuorituksessa äärimmäisen tärkeää. Ensimmäisissä nykyaikaisissa olympialaisissa vuonna 1896 juoma- ja ruokahuolto oli vielä lapsenkengissään ja kisan lopulta voittanut kreikkalainen Spiridon Louis poikkesikin kesken kisan majataloon syömään juustoleivän ja juomaan lasin viiniä. Muonitustuokio tiputti hänet kärjestä, mutta Louis ohitti myöhemmin muut heikommin tankanneet ja juoksi voittoon.
Maratonhistorian alkuvaiheen kaikista huoltoinnovaatioista ei kuitenkaan kannata innostua. St. Louisin olympiamaratonin vuonna 1904 voittanut Thomas Hicks oli valmis keskeyttämään jo 25 kilometrin kohdalla, mutta rikollisen neuvokkaan valmentajan tasaisin väliajoin tarjoamat konjakista, strykniinistä ja raaoista kananmunista koostuneet doping-cocktailit auttoivat häntä jaksamaan maaliin saakka.
Maraton vaatii varsinkin aloittelijalta pitkää valmistautumista ja riittävästi harjoituskilometrejä. Joskus aika tai sisu ei riitä tämän toteutukseen, jolloin lähtöviivalla seisovalla on edessään se julma tosiasia, että kunto ei yksinkertaisesti riitä 42 kilometrin ja 195 metrin juoksemiseen. Tähänkin tilanteeseen löytyy hyviä vinkkejä viime vuosisadan alusta.
Pariisin olympialaisissa vuonna 1900 Michel Théato juoksi ylivoimaiseen voittoon hyödyntämällä kotikaupunkinsa tuntemusta ja ulkopaikkakuntalaisten vaikeuksia sekavasti merkityllä reitillä. Tilannetta kuvaa hyvin juoksun puolivälissä kärkeen nousseen amerikkalaisen Arthur Newtonin hämmennys maalissa: ”Koska kukaan ei ohittanut minua loppupuolella, pidin itseäni voittajana. Miten nuo toiset olivat voineet päästä edelleni?”
Jo aiemmin mainitulla St. Louisin maratonilla ensimmäisenä maaliin saapui Fred Lorz, joka oli jalkakrampin vaivaamana hypännyt taksiin 15 kilometrin kohdalla ja palannut radalle viisi kilometriä ennen maalia. Lorz menetti kultamitalinsa (jonka siis sai doupattu Thomas Hicks) taksikuskin kerrottua järjestäjille tämän poikkeuksellisesta maratonstrategiasta.
Jos koko matkan taittaminen ei onnistu kaikista hyvistä neuvoista huolimatta, ei syyllistä kannata etsiä peilistä, vaan katse kannattaa kääntää historiaan. Ensinnäkin voi muistuttaa, että maratonin taustalla on kreikkalainen tarina, jonka mukaan 490 eKr. eräs soturi juoksi Marathonin kylästä 37 (!) kilometrin matkan Ateenaan kertomaan persialaisista saadusta voitosta. Perinteitä noudattavan pitäisi siis laittaa tossut naulaan ja lähteä oluelle jo reilu viisi kilometriä ennen maaliviivaa.
Toiseksi syyttävän sormen voi kääntää Britannian kuninkaalliseen perheeseen (mikä on usein muutoinkin hyvä taktiikka). Maraton sai nimittäin nykyisen mittansa Lontoon olympialaisissa vuonna 1908 (siihen saakka matka oli ollut noin 40 kilometriä), missä alkuperäisen suunnitelman mukaan piti juosta 41 843 metrin matka Windsorista White City -stadionille. Kuningatar Alexandra, Edward VII:n puoliso, vaati kuitenkin lähtöpaikan siirtämistä Windsorissa vähän kauemmas kuningatar Viktorian muistomerkille ja vastaavasti maalin viemistä stadionilla kuninkaallisen aition eteen. Italialainen Dorando Pietri kirosi varmasti kuolemaansa saakka tästä siniverisen päähänpistosta koitunutta 352 lisämetriä. Pietri nimittäin tuli lopen uupuneena ensimmäisenä stadionille ja pyörtyi vain muutamia metrejä ennen maalia. Toimitsijat auttoivat Pietrin yli maaliviivan, mutta hänet hylättiin myöhemmin.
Teksti: Matti Mäkelä
Piirros: Ulriikka Lipasti
