Markku Nummenpakalta
Runoilija Markku Into muistelee eräässä turkulaisessa aulabaarissa Baddingia ja Jarkko Lainetta. Elämä on vieläkin beat ja underground. Ikäkriisin voi aloittaa näin kuusikymppisenä.
Näin 13-vuotiaana divarissa lp-levyn, jonka kannessa näkyi tutun näköinen musiikkikirjaston setä. Eikä tainnut olla mikään Suomen Talvisodan levy.
– Neljä Suuta, musiikkia ja runoja. Se levy ei myynyt paljon mitään, mutta sai jokaisesta lehdestä viisi tähteä. Mukana oli muuten yksi Raumonen. Kuulin juuri, että herra elää ja voi hyvin tekemällä käyttömusiikkia firmoille. On hienot pelit ja vehkeet. Se hylkäs kaiken, vaikka siitä piti tulla Littoisten Jim Morrison.
Miten muutama hassu vuosi yli 40 vuotta sitten leimaa sinut U-mieheksi?
– Siitä on ollut hyötyä ja haittaa, mutta minkäs historialleen voi. Aikoinaan yritin päästä siitä irti. Sanoin kustantajalle, ettei takasivulle saa laittaa näitä ”undergroundin kruunaamaton kuningas” – lauseita. Brändihän tarkoittaa muuten alkujaan elikon polttomerkitsemistä.
Miten Markku Innon Turku on muuttunut 1960-luvulta. Hämeenportin miesten vessasta tähän hetkeen?
– Nuoruuden muistaa paremmin, sen ajan kaksikymppisestä kolmekymppiseksi. Sitten loppuu hauskuus.
Eli loppu on edessä?
– Se on mahdollista, mutta riippuu siitä, mitä elämälleen tekee. Jotenkin tajusin jo nuorena, että todellisuus on yksi maailma. Se on perseestä ja paha asia. Mad, mad world. Sisäisen itsensä kautta elämästä voi iloita.
Olet kuulemma ollut nelisen vuotta kuivin suin. Sammakon Seppo Lahtinen sanoi, että sua saattaa olla vaikea saada kiinni, kun olet pyöräilemässä?
– En mä nyt täysin erakoksi ole heittäytynyt, vaikka suurin osa kavereista on tullutkin kuppiloista. Baareista kannattaa luopua siinä vaiheessa, kun huomaa selaavansa siellä Ilta-Sanomia. Nyt on todella hauskaa olla raivoraittiina.
Mikä on M. A. Nummisen ärsyttävin piirre?
– Ei tule mieleen yhtään ärsyttävää piirrettä. Hänessä ei ole koskaan ollut mitään negatiivista. Numminen on mitä ystävällisin ja joviaalein kaveri.
Mikä tää teidän legendaarinen kusirännikohtaaminen Hämeenportissa oli?
– On kai ne monet muutkin tavannut siinä uurnalla. Hämärästi mä sen hetken muistan. Oli meillä yhteisiä tuttuja jo ennen sitä.
Mikä se Someron taika oikein oli?
– Someron yhteiskoulusta on tullut kaikenlaista väkeä. Badding, Numminen, fonisti Heikki Kasari, Tommi Parkko, Mamba Koskinen. Markku Toikkakin taitaa olla sieltä.
Olet seissyt lavalla Suomen Talvisota 1939–1940 -yhtyeen ja Turun Romantiikan keikoilla. Mitä yhtäläisyyksiä näillä esiintymisillä on ollut?
– Talvisodan jutut oli niin hulvattomia, ettei ollut väliä mitä teki. Me oltiin täysin yksin ja omintakeinen ryhmä siinä ajassa. Ei ollut lisäksi muuta kuin sitä kaupallista soheltamista. Myöhemmin tuli Wigwamit ja Tasavallan presidentit. Siinä oli helppo melskata. Eikä silloin ollut mikään valtava suksee. Maine on kasvanut myöhemmin.
Aika moni aikalainen, tai ainakin Esa Pulliainen, karttaa aina kysymyksiä Baddingista. Kuinka sinä Raulin koit?
– Pulliaisella on muutenkin ollut omituisia näkemyksiä Turusta. Mutta Badding on siis ihan ylivoimainen. Hän eli kauhean voimakkaasti. Rauli oli aika hiljainen, ei ujo vaan arka. Ja mikäli ymmärsin oikein, hän kärsi suosiostaan alusta saakka.
Eli perinteinen taiteilijakuvio?
– Jussi Björling oli aikanaan varmaan maailman paras tenori. Mutta hänkin joi yksin viinaa kesämökillään ja itki, koska ei tuntenut olevansa mitään. Kai noihin juttuihin ajautuu tilanteissa, jotka on liian isoja koko tajunnalle. Mutta Baddingin meininki oli aivan hillitön, se todella latasi.
Oliko teidän juttu sitten ohi Suomen Talvisodan jälkeen?
– Tunsin Raulin veljen Karin, joka kuoli portsareiden heitettyä sen ulos ravintolasta. Siihen aikaan Rauli soitteli aika paljonkin. Ne oli aika surullisia juttuja. Sitten puhelut loppuivat ja alkoi ilmeisesti aika rankka dokaaminen.
Tiivistä jotain olennaista beat-runoudesta.
– Vapaus, virtaus, konkreettisen kokeminen sielukkaasti.
Mitkäs on saman lajityypin sudenkuopat?
– Yltiömäinen vyöryttäminen, jossa ei ole mitään sisältöä. Beat-jutun idea on se, että siellä on tyhjää louskua. Gregory Corso kielsi jopa virheiden korjaamisen kustantajaltaan. Se pilaa fiiliksen.
Mikä on epäonnistunein teoksesi ja mikä siinä meni pieleen?
– Raivoava Takakirves jäi varmaan monelle aika vaikeaksi käsittää. Siinä oli liikaa inside-juttuja.
Miltä Erkon kunniamaininta aikoinaan tuntui?
– Täytyy myöntää, että silloin olin todella iloinen. Fantastinen fiilis ja silloin nousi todella. Olen aina suhtautunut nihkeästi tällaisiin luoviin kirjoittamisiin. Runoilijaksi tullaan.
Mitä runoillesi ja kirjoille tapahtuu, kun ne on saatu kansiin ja hyllyyn. Millä tavalla miellät oman tuotantosi?
– Tuotanto on hyvä sana. En tee erillisiä kirjoja. Sitä tulee katsoa juuri tuotantona. Omia kirjoja en juuri lue. Sen tiedän, että jonkinlaisesta itserakkaudesta on kyse. Muuten näitä ei julkaistaisi.
Missä luulet Jarkko Laineen olevan tällä hetkellä?
– Toivon, että siinä paikassa on rauhallista. Hänelläkin oli vaikeaa välillä. Mutta toisaalta Jarkko halusi olla aina mukana. Sellainen tekemisen pakko. Rest in peace.
Teksti: Antti Arvaja
