Mennään Dylania kumartamaan (not)

Ihmeiden aika ei ole ohi. Lauantaina Dynamossa esiintyy folkkishipsteri, joka ilmeisesti hallitsee mustat aukot ja aikamatkailun suvereenilla tavalla. Pete Molinarin musiikki on kuin suoraan Bob Dylanin pelikirjasta 1960-luvun puolivälin tienoilta. Tyyli on hanskassa sekä akustisesti että sähköisenä bändiversiona.

Laulajana hän on hieno lajityyppinsä edustaja jostain Dylanin itsensä ja syksymmällä Turkuunkin (ihan tosi) saapuvan Donovanin välimailta. Korkeassa äänialassa on bonuksena herkän katulaulajan lyyrisyyttä Peter Sarstedtin tapaan, niinpä kärkihitit kuten "Sweet Louise" nousevatkin Molinarin käsittelyssä enemmän tai vähemmän subliimeihn korkeuksiin kuin heliumpallo PMMP:n tuoreessa hitissä konsanaan.

Onko kyseessä siis puhdas retroartisti ja harmiton busker-nostalgikko? Ei missään tapauksessa. Kuin varkain ilmaisuun puskee läpi myös nykyhetkisiä vaikutteita. Molinari on mitä suuremmissa määrin oma miehensä. Kysykää vaikka Springsteenin Brucelta, jos ette usko. (jn)

Pete Molinari, Dynamo lauantaina 19. toukokuuta.