Nykytaide meets keskiaika

Andy Warhol ja keskiaikainen kirkkomaalari tappelivat, kumpi voitti? Tai edes: kumpi oli hurjempi?

Olipa kerran eräs ukko, joka halusi vähän piristää työmaaruokalansa seiniä ja tilasi sinne tutulta taiteilijalta taulun. Tämä teki työtä käskettyä ja maalasi taulunsa saman tien seinään niin säästettiin kangaskuluissakin. Taiteilija oli Leonardo da Vinci ja työ oli Viimeinen ehtoollinen, jonka hän suti milanolaisen Santa Maria delle Grazien dominikaanimunkkiluostarin ruokalan seinään.

Sittemmin tuherrus niitti jonkin verran mainettakin. Itse asiassa siitä tuli yksi taidehistorian kuuluisimmista teoksista ja takuulla arvokkain ruokalatyö. Siitä on ammentanut myös kirjallisuus, nyt viimeksi bestseller Da Vinci –koodi, jossa leikiteltiin sillä, että  yksi maalauksen hahmoista näyttäisi olevan nainen ja siis joku muu kuin opetuslapsi.

Heinäkuun loppuun saakka näissä samoissa teemoissa liikutaan tuomiokirkossa, jossa on esillä pieni nykytaiteen näyttely. Siinä kolme taiteilijaa näyttää oman tulkintansa tästä da Vincin mestariteoksesta.

Näyttelyssä versionsa esittävät Andy Warhol, Yhdysvaltoihin muuttanut ranskalainen taiteilija Francine LeClercq ja suomalaisen nykytaiteen voimahahmo Pauno Pohjolainen.

Ja mitä on luvassa?

No: Warhol tuttuun tapaansa on sutannut alkuperäisen päälle omia juttujaan. Francine LeClercqin teoksessa katsoja pääsee ikään kuin osallistumaan ehtoolliselle (kumman kaa, Matteuksen vai Markuksen?) ja Pauno Pohjolainen puolestaan on tehnyt vaikuttavankokoisen veistoksen Jeesuksen kasvoista.

Kuriositeettina mainittakoon, että Warhol itse asiassa oli kaappikristitty: viimeisinä elinvuosinaan – Warhol kuoli 1987 – hän kävi kirkossa, jos kohta ei koskaan ripittäytynyt, kun pelkäsi, ettei pappi kuitenkin tuntisi hänet.

Katse kattoon!

Sinänsä taide kirkossa ei ole lainkaan ennenkuulumatonta, päinvastoin. Jopa Liedon kirkossa on oma Järnefelt. Sen sijaan harvemmin kirkoissa on tavattu järjestää taidenäyttelyitä. Tuomiokirkon miljöössä nykytaide itse asiassa ei edes ole sieltä hätkähdyttävimmästä päästä.

Nykytaiteellahan tarkoitetaan paitsi yksinkertaisesti aikalaistaidetta, myös sellaista taidetta, joka on paitsi vaikeasti ymmärrettävää, myös provosoivaa ja räväkkää. Hakematta tulee mieleen vaikka edellisen ARS-näyttelyn tehosekoittimessa pyörineet ihmisen veri ja sperma.

Mutta mitäs tuo nyt on!

Jos haluaa todella provosoivaa taidetta, kannattaa Warholin, LeClercqin ja Pohjolaisen teosten ihailun jälkeen seisahtua hetkeksi paikalleen ja nostaa katse kappelin kattoon. Siellä, Pohjalaisen teoksen yläpuolella, on aikalaistaidetta keskiajalta. Ja voi pojat, siihen verrattuna tehosekoitettu siemenneste on aika lällyä kamaa!

Ensimmäisessä maalauksessa on P. Bartholomeus. Hänellä on kädessään käyrä nylkyveitsi, jolla hänet elävältä, no, nyljettiin. Taiteilija on jättänyt katsojan mielikuvitukselle tilaa pohtia, miten se oikein kävi.

Vähän matkan päässä P. Andreas on kuvattu pelaamassa ristinollaa. Tai siltä voisi pinnalta katsoen luulla: oikeasti taiteilija haluaa vinoristillä kertoa, et milt niinku tuntuu kun naulataan kiinni sellaiseen. Ei ole kovin kivaa, ei.

Hiukan sivummalla katossa on taiteilijan näkemys P. Katariina Aleksandrialaisesta. Hänen käteensä on maalattu teilipyörä ja miekka, mikä osoittaa, kuinka hienovaraisin vihjauksin taiteilija kykenee kertomaan ihmisen kuolemasta oleellisen.

Älä sano ei hunnille

Kyseisen ARS kattonäyttelyn erikoisuus on kuitenkin P. Helena, joka kantaa ristiä. Koukku on siinä, että katselija tietysti luulee, että hänetkin naulattiin sellaiseen. Mutta koska hyvä taide on nimenomaan yllättävää, Helenaapa ei tapettu lainkaan ja se jos mikä on pyhimyskontekstissa ihan sikaraflaavaa. Sen sijaan hän kävi pyhiinvaelluksella ja löysi retkeltään Jeesuksen ristin (mahtava tuuri!), jonka kappaleita on sittemmin jaettu pisin poikin Eurooppaa kilometreittäin.

Huonommin kävi P. Ursulalle, jonka taiteilija on kuvannut nuolen kanssa. Tarinan mukaan hän oli antanut rukkaset jollekulle hunnille, mikä siihen maailman aikaan oli huono idea. Ursula on mielenkiintoinen hahmo myös sikäli, että hän lähti retkelleen 11 tai 11000 neitsyen kanssa, hieman lähteestä riippuen – laskutaito kun ei ollut tuohon aikaan historioitsijoiden vahva laji.

Eikä tässä vielä kaikki: kattoon ikuistetulle P. Barbaralle kävi kuin sadussa, paitsi ettei siihen liittynyt prinssiä: hänen isänä lukitsi hänet torniin, josta sitten tulikin hänen symbolinsa. Eräänlainen aikansa performanssitaiteilija siis.

Roope Lipasti

Viimeinen ehtoollinen –taidenäyttely tuomiokirkossa 31.7.2011 saakka. Vapaa pääsy. Ks. linkki ohessa.