ota onki!

Elämme sitä aikaa vuodesta, jolloin jokaisen on päätettävä pitäisikö rannalle ottaa mukaan viime vuosien kirjallinen arvostelumenestys uutena, kätevänä pokkaripainoksena, vai mato-onki.

Seuraavassa kolme hyvää syytä valita onki. Kjell Westön romaanissa Lang (Loisto) mediatähti tunnustaa murhan, jota ei tehnyt, koska hän potee huonoa omaatuntoa tv-ohjelmien tasosta. Kriitikoiden mukaan kyse on terävästä mediakritiikistä, mutta minusta se kuulostaa sellaisen sukupolven hätähuudolta, jolla ei ole oikeita ongelmia. Myös Westön lausetta ”puoli-fasistisesta Survival-viihteestä” pidettiin mediakritiikkinä, eikä sellaisen ihmisen hätähuutona, joka ei osaa sanoa mielipidettään edes tv-ohjelmista jollei ensin saa puolelleen kuutta miljoonaa kuollutta juutalaista.

Langin ”sielu”, joka oli ”kaikesta loistosta huolimatta pysynyt tyhjänä ja kuolleena”, saattaisi olla sattuva viikkolehtinarsismin parodia, jossa menestyvä tv-juontajan haluaa muistuttaa miten ulkoisesti komeaa elämää viettävä ihminen voi myös kärsiä sisäisesti. ”Mediamaailman” luonnehtimista ”turmeltuneeksi helvetiksi” voisi luulla pisteliääksi viikkolehtinarsismin parodiaksi, jossa ohjelmapaikkansa menettänyt tv-juontaja kuvittelee itsensä länsimaisen yhteiskunnan romahtamisen metaforaksi. Mutta valitettavasti Westö on tosissaan.

Langin kantava teema ei olekaan menestyksen sokaisema tv-juontaja vaan mittasuhteiden tajun hukannut suomenruotsalainen kirjailija. Mitään muuta tolkullista aihetta Westön romaanissa ei ole. Aiheen tilalla on vellovia tunteita, ja Westö on juuri sellainen kirjailija, joka kutsuu niitä ”velloviksi tunteiksi”.

Perinteinen kehitysromaani ammensi merkityksiä siitä mitä päähenkilö teki seuraavaksi. Elämänsä alkuvaiheessa hän tulkitsee ennusmerkit väärin tai asettaa itselleen epärealistisia tavoitteita, mistä on seurauksena luonteen karaistuminen ja tosiseikkojen tunnustaminen. Amerikkalaisen Michael Cunninghamin moderni elämänhallinta-proosa on kiinnostuneempi siitä mitä päähenkilöille on tehty.

Toiminnan tilalla on kärsimys. Mikäli ennustuksia esitetään, ne myös toteutuvat. Kun tosiseikkojen tunnustamisen tilalla on yksityisen kohtalon löytäminen, tarina ei etene. Se palaa kohti alussa asetettua tilaa, jota leimaa jokin salattu kärsimys. Cunninghamin Tunneissa (Seven) kärsijöitä on kolme, yksi heistä kirjailija Virginia Woolf (1882-1941). Akseli, jonka ympäri eri aikatasot pyörivät, on Woolfin romaani Mrs Dalloway.

Esikuvastaan Tunnit poikkeaa siinä, ettei Tunneissa ole lainkaan huumoria, ja ettei sen kärsimyksille ole ensimmäisen maailmansodan tai luokkayhteiskunnan kaltaista materiaalista taustaa. Kun pelko, turhautuminen ja turvattomuus on irrotettu kaikista sosiaalisista suhteista paitsi ihmissuhteista ja kaikista yksittäisistä ongelmista paitsi perheongelmista, ne näyttäisivät koskettavan jokaista yhtä suurella varmuudella.

Cunninghamin perusratkaisussa herkkä ihminen kääntyy aina sielunsa puoleen, mikäli hän haluaa ”tunkeutua mielen hämmennyksen, tukkeutuneiden putkien läpi ja ulottua kultaan”. Maailma on silkkaa tietoisuutta, oma minä aito ja arvokas. Ulkomaailma on arvoton ja epäaito:

”Virginia tuntee sen sisällään, lähes sanoinkuvaamattoman toisen minän, tai pikemminkin rinnakkaisen, puhtaamman minän. Se on enemmän kuin hänen älynsä ja tunteidensa summa, vaikka se virtaakin kaikkien kolmen kerroksen läpi kuin sädehtivän metallin suonisto. Se on sisäinen kyky joka tunnistaa maailman elähdyttävät mysteerit, koska se on tehty samasta aineesta…”

Kirjailijan ei tietenkään ole pakko ottaa kantaa Aikamme Suuriin Kysymyksiin Jotka Vaativat Vastausta, mutta toisaalta myös sanataide, jonka tarkoituksena on narsismin estetisoiminen ja moraalisten porsaanreikien keksiminen, on suoraan sanoen aika masentavaa luettavaa.

Nobelisti J.M. Coetzee on omaelämäkerrallisesta romaanisarjastaan päätellen epäonnistunut kolmessa miehen keskeisessä pyrinnössä: poikana, rakastajana ja runoilijana.

Etelä-Afrikkaan sijoittuva aloitusosa Poikavuodet (Seven) esittelee Johnin, joka on kotona ”kiivasluonteinen itsevaltias”, mutta koulussa ”lammas, nöyrä ja lauhkea, joka istuu toiseksi viimeisessä rivissä, jotta häntä ei huomattaisi, ja jähmettyy pelosta selkäsaunan alkaessa”.

Kaksoiselämästä syntyy teeskentelyn taakka, lapsen ainoa keino taakan keventämiseksi on traaginen itsetehostus, näkymätön kapina ”normaaliutta” vastaan ja muista ihmisistä eristyminen.

Coetzeen kerronta ei tarjoa minkäänlaista lohtua. Heikkoudesta, tunteettomuudesta, epäoikeudenmukaisista vastoinkäymisistä ja verukkeisiin tarttumisesta juontuva elämänpituinen syyllisyys ja häpeä alkaa tästä.

Poikavuodet ei Langista ja Tunneista poiketen ole mahtipontista humpuukia vaan väärentämätön mestariteos. Siksi lukija ei menetä uskoaan kirjallisuuteen, mutta luottamus elämän mielekkyyteen alkaa horjua, ellei sade pian lakkaa ja ahven syö. •

Wilhelmsson on turkulainen kriitikko

Mato-onginta on ns. jokamiehen oikeus, eikä siihen tarvita erillistä kalastuslupaa.

Lisätietoa:

-Kalastamisesta Turun kaupungin alueella osoitteesta www.turku.fi/ympto. -kalastamisesta Lounais-Suomen alueella osoitteesta www.lskalastusalue.net.
-Aurajoesta Aurajoen opastuskeskuksesta, p. 02 2623441, www.aurajoki.net/opastuskeskus