Runokritiikki. Käyttäjän opas

Turkulainen nykypolvi osaa todistetusti kirjoittaa hyviä runoja, mutta miten heiltä syntyisi sanomalehteen kelpo runokritiikki? Tässä muutama nyrkkisääntö.

Kieli, jolla toimittajat kirjoittavat tavallisista asioista, muuttuu jatkuvasti.

"Eettisyys on vaatteen voima", otsikoi Turun Sanomat kuluttaja-sivuillaan. Vielä pari vuosikymmentä sitten pukeutumista perusteltiin lähinnä käytännöllisillä syillä eikä moraalisilla arvostuksilla, joten todennäköisesti lehdessäkin olisi sanottu että vuori on vaatteen lämpö.
           
Kieli, jolla kriitikot kirjoittavat taiteesta, muuttuu vain vähän.

Erään suositun sanonnan mukaan taide on aina "orgaanista". Sanakirjassa orgaaninen viittaa eloperäiseen, toisinaan myös itseriittoiseen kokonaisuuteen, joka ei ulkopuolista apua tai selitystä kaipaa.

1700-luvun varhaisromanttinen filosofia liitti siihen lisäksi erityisen elinvoimaisuuden, mikä samalla erotti runouden tieteen ja teknologian objektiivisesta ja esineellisestä ajatusmaailmasta.

Ajatteleminen ei kelpaa syntymisen ja kuoleman mysteerien selvittämiseen, vahvisti filosofi-kirjailija Friedrich Schlegel, mutta taiteen allegorisin kuvin ne ovat arvattavissa, koska ne ovat perimmiltään yhtä orgaanisen luonnon loputtoman luomisen ja tuhoutumisen kanssa. Näin taiteesta tulee ikään kuin todellisuuden alkuperä, ja kaikista tieteen ja taiteen arvoituksista runouden omaisuutta.

Schlegelin Lucinda-romaanin (1799) virkkeet ovat ehkä liian haltioituneita, jotta niitä tapaisi enää sellaisinaan nykykirjallisuudessa. Sen sijaan lehtikritiikkien lukijoille "elämän syvimmät keskukset", "sivistyksen kudelman langat" ja varsinkin "ajassa ja tilassa" laajenevat arvoitukset ovat yhä aika tuttuja.

Näin sanomalehti Kaleva kirjoitti tänä keväänä ilmestyneestä Tua Forströmin runokokoelmasta Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja: "Samanaikaisesti elinvoimaiset ja sirot runot puhuvat niin kuin runo parhaimmillaan puhuu omaa salattua kieltään ja tavoittaa lukijan sisimmän."

Kriitikon mukaan runoilija on myös "samanaikaisesti tavoittamattomissa ja äärettömän läsnä". Se tarkoittaa, että runous poikkeaa fysikaalisen maailman objektiivisesta tietämisestä juuri siten kuin Schlegel oli arvellutkin.

Mitään tämän täsmällisempää kriitikko ei silti halua sanoa. Siksi hän puhuu lisää taiteilijan "visioista". Sehän voi tarkoittaa joko näkemystä tai pelkästään näkökulmaa, mutta kriitikko ei turhaan pane päätään pölkylle vaan siirtää tässäkin vastuun lehden lukijalle.

Toki kritiikin kieleen tulee aika ajoin lisäyksiä, mutta kyse on vain pienestä säätövarasta taiteen pysyvässä arvoituksellisuudessa. Näin runouslehti Tuli&Savu arvioi Kari Aronpuron runokokoelmaa Gathandu: "Osion runot edustavat tietyiltä osin keskeislyyristä perinnettä, mutta niiden merkityshalkeamat ja siirtymät kuitenkin asettuvat keskeislyyristä, tuntevaan kokijaan rajattua ilmaisua vastaan." Ja näin: "Aronpuro on onnistunut luomaan sellaisen tilan, joka on paitsi toimiva niin myös mielenkiintoinen." Ja lopuksi vielä näin: "Aronpuro kuitenkin käyttää näitä keinoja hyvin luovalla ja mielenkiintoisella tavalla."

Ajanmukaisiin estetiikan kategorioihin tulisi siis lisätä ainakin "halkeama", "toimiva", "mielenkiintoinen" ja "luova". Mutta kenen mielenkiinto on herätetty ja miten jokin toimii?

Vastauksen etsiminen lienee turhaa, sillä kriitikko ei käytä sanoja erillisinä käsitteinä vaan samaa merkitsevinä hokemina.

Uusi runous on mielenkiintoisempaa kuin vanha keskeislyriikka, koska uusi ei ole vanhanaikaista, haljennut on parempi kuin ehjä, koska eheys oli keskeislyriikan ihanne, ja niin edelleen.

Itse asiassa "toimiva" on ainoa kriitikon termi, joka ei "luovan" tai "siirtymän" tavoin ole uuden, edistyksellisen ja paremman suora synonyymi. Enemmän sitä kai kysytään kodinkonekaupassa kuin kirjakaupassa, mutta tuskin taidepuhe on silti alkanut käyttää norminaan Schellingin väheksymää teknologiaa.

Tulkitsen asian paremminkin niin, että nykyhumanistille mikroaaltouunin käyttöohje on samalla tavalla luotaamaton ja arvoituksellinen kuin luonnonkirja romantikolle.

Teksti: Putte Wilhelmsson

Kirjoittaja on turkulainen toimittaja, joka pitää kirjallisuuskritiikin kursseja Turun yliopiston luovan kirjoittamisen opiskelijoille.