Saanko nuolla nebulaasi?

Turun miehet: teidän on aika oppia totuus naisistanne.

Itse opin sen äskettäin, tuskin sattumalta. Luulen, että minut valittiin, vihittiin totuuteen.

Kauniina kevätiltana lopetin työpäivän tiedekuntarakennuksessa ja lähdin kohti kotia. Yliopiston portaiden yläpäässä on taiteilija Markus Copperin veistos Big Bang Echo, spektroliitistä tehty massiivinen paasi, jonka kaiutin toistaa alkuräjähdyksen radiokohinaa.

Ääni tulee kaukaa, vuosimiljardien takaa.

Suljin silmäni veistoksen vierellä ja kuuntelin. Unohdin akateemisen byrokratian pikku vittumaisuudet, ajattelin universumin syvyyttä, aktiivisia galaksiytimiä ja kvasaarien vilkkaita kausia. Tähtitieteilijät ovat oikeassa. Maailmankaikkeus on suurikokoista seksiä. Mustan aukon pyörimisakselin suuntaisissa suihkuissa materia syöksyy avaruuteen lähes valonnopeudella.

Kohinan seasta kuului lentokenttävirkailijamainen androgyyni ääni. Se lausui neljä selkeää sanaa:

– Täällä malliemo Marjo Sjöroos.

Avasin silmät. Yliopistonmäen piilomiehinen linnake vavahti jalkojen alla. Seisoin pitkään veistoksen vierellä ja kuuntelin tyhjää kohinakaistaa päivänvalon hiipuessa.

Yöllä näin unta rajattomasta valkoisesta tilasta, jossa ihonmyötäisiin polymeereihin pukeutuneet lumetytöt suorittivat syväeroottista taichi-liikehdintää. Heräsin raatelevaan haluun.

Muutamaa viikkoa myöhemmin ajoin pyörällä Itäistä Pitkääkatua. Olin menossa Kupittaalle pelaamaan ystävien kanssa jalkapalloa ja juomaan olutta. Eteeni kiilasi kypäräpäinen olento Tunturin hybridipyörällä.

Satulaa vasten painuivat hämmästyttävät pakarat. Ne olivat kiinteät mutta reheväkaariset, yleisilmeeltään samettiset mutta teräksenjäntevät. Tuijotin niitä, käännyin niiden perässä Uudenmaantielle ja Kupittaalla huomasin, että keskushermostoni oli kaapattu. En kyennyt ohjaamaan pyörää pelikentälle. Tahdottomana poljin pakaroiden perässä Vasaramäen, Henrikinkirkon ja hautausmaan ohi ja päädyin Biolaaksoon.

Biolinjan alkupäässä pakarat pysähtyivät, nousivat satulasta ja kävelivät modernin toimistorakennuksen etuovesta. Pysäköin pyörän ja seurasin sisään.

Valo tulvi korkeista ikkunoista aulaan. Sen keskellä seisoi metallipöytä. Pöydällä oli parikymmentä senttiä korkea musta lasipintainen kuutio, joka näytti Bang & Olufsenin viihde-elektroniikalta.

Kuutio hohti himmeästi ja kohisi. Sen etupaneelissa oli pyöreä mattakromisäädin. Tartuin säätimeen.

Kerron seuraavan yksityiskohdan vain totuuden vuoksi.

Väänsin säädintä myötäpäivään ja tunsin housuissani kovenevan erektion.

Väänsin säädintä vastapäivään, ja erektio löystyi.

Niillä on minun koordinaattini, ajattelin.

Väänsin säädintä myötäpäivään, ääriasentoon asti. Kohinan yli kuului:

– Kike Elomaan vyöhyke.

En tiedä, miten päädyin takaisin kotiin. Vaatteeni olivat läpimärät. Pyöräni satulasta löysin puremajäljen.

Lopullisen todisteen sain Hansakorttelin yleisötapahtumassa: lavalla mikrofoniin puhuvan Turun Flikan päästä putosi korvakoruksi naamioitu astroparisto.

Poimin pariston huomaamatta taskuuni ja avasin sen kotona. Sisällä oli mikroprosessoria muistuttava hento piirilevy, johon oli upotettu punainen kide. Nostin levyn korvalleni. Kohina oli hyvin vaimeaa, melodisina toistuvien äänteiden rytmi kuin lorusta:

– Lo-lal-la, Lo-lal-la, Lo-lal-la.

Yöni eivät ole ennallaan. Martissa sijaitsevaa asuntoani käytetään teleportaatiotukikohtana. Unen ja valveen rajalla havainnoin lukuisia materialisoitumisia, makuuhuoneen seinät ionisoituvat väreileväksi plasmaksi, johon avautuu tunneleita äärettömyyteen. Niistä kuuluu heleää naisennaurua, kauniit hahmot ilmestyvät ja piirtävät käsivarsillaan siroja kaaria. Toisinaan kokonaisia eri-ikäisten naisten laivastoja lentää vuoteeni yli ja katoaa vastapäiseen seinään. Tunnen heitä katsoessani ikävää, mutta lohduttaudun: kun heidän kesähameensa lehahtavat ylläni auki, kierteisgalaksit leijuvat hetken käden ulottuvilla.

Turun miehet: en usko, että he haluavat meille pahaa.

He tulevat kaukaa, vuosimiljardien takaa.

En tiedä, miksi se tapahtuu juuri Turun naisten kautta. Ehkä havaintoja on muualtakin.

Luultavasti he ovat täällä näyttämässä, että rakkauskäsityksemme on mitätön ja hetkellinen. Itse opin sen äskettäin, ja meitä totuuteen vihittyjä on kai useita.

Kukapa ei olisi aavistanut sitä rakastelun jälkeen sanattomana jäähtyessään tai kantaessaan sisään yhteistä muuttokuormaa tai pestessään iloisen saunovan naisen selkää tai kyyhöttäessään lintupuiston penkillä eroa tekemässä. Kuka ei olisi aavistanut, että nämä olennot tulevat vierellemme vieraiden valovuosien takaa. On pelottavan helppoa painaa pää rakastetun kaulalle ja kuulla tähtienvälisen etäisyyden kohisevan, on pelottavan helppoa jättää tekemättä niin.

Ei ole varmaa, aikovatko he jäädä. Mutta he ovat täällä nyt.

Ajattelen heitä yötä päivää. Ystäväni väittävät minun muuttuneen.

Muuttuneen? Mikä mies olisi ennallaan maailmojen syntyä hipaistuaan?

Riku Korhonen