värit päällä
Kotimaassaan Intiassa miljoonia ja brittein saarillakin valtavia katsojamassoja
keräävät Bollywood-elokuvat etsivät Turussa vielä ystäviä. Edellinen,
elokuvateatteri Dianassa esitetty Lagaan keräsi kokonaista 32 katsojaa.
Toivottavasti ainoastaan kolme kertaa esitettävä Ilon päiviä, surun päiviä
(Kabbi Khusi Kabbie Gham, 2001) saa enemmän, sillä se on kaikessa himmeydessään
näkemisen arvoinen. Elokuvahistorian merkkipaaluihin elokuva ei missään
tapauksessa lukeudu, mutta se toimii laittamattomana johdatuksena omaan
todellisuuspakoiseen tyylilajiinsa.
Ilon päiviä, surun päiviä tarjoaa oopiumia koko rahan edestä.
Siinä erittäin varakkaan intialaisperheen rakastettu ottopoika uhmaa
epäsäätyisellä naimahankkeellaan isänsä tahtoa ja ajaa perheen vuosikausiksi
hajalleen. Lopulta eron takia tahoillaan kovin huonosti voivat perheenjäsenet
yhdistää moderni, mutta perinteinen oikeamielinen pikkuveli, jonka pelkkä
harlekiini-sarjan sankaria ja ritari ässää intialaisittain yhdistävä ulkoinen
habitus riittää mykistämään sekä mies- että naiskatsojat. Välillä tietysti
tanssitaan ja lauletaan joukolla. Oma suosikkinumeroni oli alkupuolen
kokonaista, onnellista perhettä kuvaava ”Shava shava”, mutta myös pyramidin (?)
edessä esitetty rakkausduetto vetosi tunteisiin voimakkaasti.
Vähintäänkin värikästä elokuvaa seuratessa ei voi välttyä
vertaamatta sitä toiseen samaan aikaan teattereissa pyörivään itämailla
valmistettuun elokuvaan, niin ikään vahvasti väreillä operoivaan kiinalaiseen
action-elokuvaan Hero. Siinä missä esteettinen Hero operoi voimakkailla
yksittäisillä väreillä ja niiden eri sävyillä, Ilon päivien väriloisto tulee
kirjavuudesta ja tyylien sekamelskasta. Tässä elokuvassa ei tuulikoneissa,
asujen vaihdoissa tai kyynelissä säästellä. Mutta hyvä kitch on kitchiä
voissakin paistettuna. Eli hyvää.
Huomautettakoon, että myös elokuvan kesto on aitoa Bollywoodia,
mutta kolme ja puoli tuntia vilahtaa yllättävän tuskattomasti. (ae)MOBILE (4/6)
Linkkejä:
