Äideistä somein sä oot

Mari Lehto tutki väikkärissään somen ja äitiyden ristiriitaistakin suhdetta.

Kun turkulainen Mari Lehto sai kymmenen vuotta sitten lapsen, hänen eteensä avautui todellisuus, josta hän ei ollut aiemmin edes tietoinen. Netti pursusi erilaisia vanhemmuuteen ja äitiyteen liittyvä sisältöjä:

– Tulin äidiksi aika myöhään, eikä ystäväpiirissänikään ollut vauvoja, joten se oli minulle ihan uusi juttu. Tarjollahan oli vaikka mitä, vertaistukea, hauskoja äitiblogeja, ärsyttäviä äitiyden normeihin liittyviä juttuja sekä yksinkertaisesti ihan todella tylsiä keskusteluja vaikka imettämisestä. Sellaisia, joista mietti, että miten kukaan jaksaa tällaista – ja vielä sellaisella kiihkeydellä! Ihan arkisetkin jutut saattoivat synnyttää raivoa, Lehto kertoo.

Ja niinhän siinä kävi, että aihe päätyi aina väitöskirjaksi saakka:

– Pääkysymys on, miten äitiyttä somessa esitetään ja koetaan ja miltä someäitiys tuntuu. Juttu on siis tunteiden näkökulmasta: millä lailla tunne ajaa verkkokeskusteluja ja kiinnittää ihmisiä niihin?

Ihana passiivis-aggressiivisuus!

Someäitiydenkin suhteen näyttäisi menevän niin, että mikäli jokin asia herättää netissä tunteita, siihen palataan. Eikä niiden tunteiden suinkaan tarvitse olla positiivisia, kaikki tunteet käyvät:

– Eräs tutkimusta varten haastateltu käytti esimerkiksi termiä ”vihalukeminen” mikä tarkoittaa, että oikein nautitaan, kun teksti ärsyttää, Lehto kertoo.

Someäitiys puolestaan tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, kun tekee somessa mitä tahansa äidin roolissa. Se voi olla vauvakuvien jakamista tai vaikka keskustelua äitiydestä. Se voi olla tappelua kasvatuksen säännöistä tai vertaistuen hakemista.

Se joka tapauksessa kävi nopeasti selväksi, ettei äitiys ole yhtä asiaa somessakaan, vaan se saa monia, keskenään ristiriitaisiakin merkityksiä. Eletty äitiys on monitahoista:

– Yksi haastateltava kuvaili kuinka otti vertaistukikeskusteluun osaa ja häntä alkoi ärsyttää koko keskustelu ja myöhemmin häntä ärsytti sitten itsensä. Hän ei olisi halunnut osallistua nettikeskusteluun, koska se on yleensä mitä on, mutta samaan aikaan hän kuitenkin halusi. Niinpä hän ratkaisi ongelman käyttämällä reaktionappeja ”ihanan passiivisaggressiivisesti”. Eli jättämällä tykkäämättä mielestään tyhmistä mielipiteistä ja palkitsemalla hyvistä.

Bensaa liekkeihin

Some on tietenkin myös raaka paikka. Eräs Lehdon haastateltavista kertoi, että hänellä on erityislapsi ja että hän koki pettäneensä omat odotuksensa äitinä.

Kun hän sitten katseli äitiyskeskusteluja ja sitä kuinka kaverit postailivat ihania vauvakuvia ja päivityksiä, se oli hänelle kuin bensaa liekkeihin.

Kaiken kukkuraksi hänen täytyi ”pakkotykätä” näistä kavereidensa postauksista, koska niin kuuluu tehdä. Ei siis voi näyttää kiukkuaan, vaan pitää olla iloinen muiden puolesta.

– Toisaalta sama ihminen kertoi että kun sitten laittoi jotain kivaa ja sai siihen tykkäyksiä, hän iloitsi niistä kovasti. Ja tässä on myös juuri se somen ristiriita: sieltä saa myös lohtua ja iloa. Olisi helppo lähteä pois, jos se olisi vain negatiivista, mutta niin ei ole, Lehto sanoo.

Huonot äidit

Lehto huomasi, että 2000-luvulla jalansijaa sai hyvin intensiivinen vanhemmuus. Vanhemmuudesta tuli ikään kuin elämäntapaprojekti, jonka kautta kerrottiin itsestä ja omasta identiteetistä. Sellainen vanhemmuus on hyvin lapsikeskeistä, asiantuntijavetoista, emotionaalisesti vaativaa sekä taloudellisesti kallista. Ajatuksena on, että varhaislapsuus vaikuttaa vahvasti tulevaisuuteen eikä sitä pidä mokata.

– Äitiysblogeihin alkoi sitten tulla vähän tämän vastapainoksi sellaisia ”huono äiti” –blogeja, joissa bloggaajat kirjoittivat ironisia tai sarkastisia kommentteja omasta huonosta äitiydestään. Toinen versio tästä oli tunnustuksellinen puhe, jossa avoimesti kerrottiin omista epäonnistumisista, Lehto kertoo ja jatkaa:

– Mutta pitää muistaa, että tämä huono äitiys oli ja on aika kesyä, se tehdään keskiluokkaisissa puitteissa. Ei siellä olla tekemisissä lastensuojelun tai vaikka ongelmapäihdekäytön kanssa.

Teksti: Roope Lipasti
Kuva: Lauri Hannus