dialogi: viihteestä
Televisioton copywriter ja teatterikriitikko Carina Berg ja televisiollinen mediatutkija ja elokuva- ja tv-tieteen professori Veijo Hietala keskustelevat kesäviihteestä, viihteestä, viihtymisestä ja viihteen kuluttamisesta.
Carina: Aloitan kysymyksellä. Miksi ihmisille pitää suositella viihdettä? Miksei viihteen kulutuksessa differoiduta (erottauduta, toim. huom.) millään tavalla, vaikka kaikella muulla kuluttamisella pyritään aina just siihen: toisista erottumiseen. Viihteessä tuntuu olevan niin, että mitä suositumpaa ja yleisemmin jaettua joku juttu on, sitä tärkeämpää siinä on olla mukana.
Veijo: Kyllä ihmiset haluavat myös erottautua: eri ohjelmatyyppien ympärille kehittyy alakulttuureita, joille netti on taannut globaalin tai kansallisen kattavuuden. Eli tv-viihteessäkin on tavallaan kaksi kategoriaa: yhteiset kansalliset must-jutut ja sitten ohjelmat jotka toimivat erottautumisen välineinä.
Carina: Minä ainakin kuvittelen rakentavani omat nautintoa tuottavat kokemukseni jotenkin itse. Kiinnostuvani itse rajaamistani yksityiskohdista. Sellaisistakin, joita ei viihteenä tai nautinnon lähteinä markkinoida! Olen jopa hiukan mustasukkainen niistä – en haluaisikaan jakaa niitä kaikkien kanssa.
Veijo: Identiteettiä varmaan rakennetaan yhtä aikaa sekä yhteisöllisyyden että erilaisuuden tai ainutlaatuisuuden korostamisella. En usko, että useimmilla ihmisillä on kuitenkaan kovin suurta tarvetta tehdä ihan ”omia juttuja” tarjoutuvasta todellisuudesta: ne joilla tuo tarve on, ovatkin sitten taiteilijoita – tai mainosalan ihmisiä..;)
Carina: Jotenkin on silti surullista huomata, että yhtenäiskulttuuri vain voimistuu mediakonvergenssin (eri medioiden yhtäläiseen lopputulokseen johtava rinnakkaiskehitys, läheneminen, toim. huom.) myötä.
Veijo: Mediakonvergenssi ja chattisivut ovat korvanneet entisaikojen ns. paleotelevisiokulttuurin (ympärivuorokautisen, monikanavaisen uustelevisiokulttuurin esiaste, toim. huom.), jossa näkyi yksi tai korkeintaan kaksi kanavaa, joita kaikki katsoivat ja joista sitten saattoi keskustella naapurin kanssa tai työpaikalla. Nythän ihmisillä on huutava yhteisöllisyyden tarve ja mediakonvergenssi toimii tuon ”kansalliskylän” luojana. Ensin tehdään ennakkokohulla jostakin ohjelmasta ”sejuttu” joka kaikkien pitää nähdä, sitten sitä katsotaan ”yhdessä” muiden suomalaisten kanssa, sitten rynnätään netin chatti- tai iltapäivälehtien nettipalstoille tai tv-chattiin keskustelemaan ohjelmasta ja niin edelleen…Uskon että tämä on terapeuttista.
Carina: Mutta miksi ihmisten täytyy viihtyä koko ajan? Onko se jotenkin itseisarvoisen tärkeää? Kun tuntuu siltä, ettei mitään olemista kestetä enää ilman musiikkia, televisiota, radiota, pelejä…Aivan kuin kaikki tarvitsisivat jatkuvasti jonkinlaista turvaa ja henkistä lohtua, mutta edes nautinnon lähdettä ei jakseta etsiä itse, vaan sekin täytyy tarjota suoraan käteen – ja vielä ihan samassa muodossa kun kaverille.
Veijo: Ihmiset haluavat olla koko ajan jonkinlaisessa elämyspilvessä. Tämä elämysriippuvuus liittyy varmaan postmoderniin kulttuuriin ja sen mukanaan tuomaan ”suurten kertomusten” kuolemaan. Ihmisillä ei ole enää mitään Suurta Juttua (sosialismia, köyhän Suomen nostamista maailmanmaineeseen, Jumalan antaman tehtävän toteuttamista), joka antaisi arkiselle puurtamiselle merkityksen osana jotakin suurempaa. Pelottava tyhjyys pitää täyttää elämysmyslillä, ”elämyslillä”! Ihmiset siis haluavat, että heille tarjotaan elämyspaketteja maailmasta. Osta tämä, niin tunne X on taattu! Tähän perustuvat esim. elokuvagenret ja telkkarin formaatit.
Carina: Ja tässä tullaan ongelman ytimeen! Viihteen kulutus on enimmäkseen aineettomien hyödykkeiden kuluttamista, mutta onhan se samalla iso osa sitä prosessia, joka saa ihmiset uskomaan että heidän on jatkuvasti haluttava lisää ja lisää. Minä taas olen vakuuttunut siitä, että meidän olisi korkea aika oppia luopumaan. Käytännössä tämä tarkoittaa tietysti muutosta ja uudelleenarviointia. Muuttuminen mielletään kuitenkin jotenkin negatiiviseksi: siinä on luopumisen makua. Jotain sellaista että ihminen muuttuu vasta umpikujan edessä, vapaaehtoinen muutos on jotenkin naiivi idea. Viihde puolestaan yrittää vakuuttaa meille, että me kaikki muutumme koko ajan, omaksumme jatkuvasti jotain uutta. Erilaisten viihteenä tarjoiltujen näennäisuutuuksien tehtävänä on siis lähinnä viedä huomio pois siitä, että me emme itse asiassa muutu tai kehity, ajattele uusia ajatuksia. Mainonnassa viihde naamioi vanhat tuotteet aina uuteen asuun: muka-ajankohtaisuuksista ja muka-uutuuksista ei tule loppua. Ja kaiken tämän keskellä elämme me, totaalisen haluttomina minkäänlaiseen aitoon introspektioon (oman itsemme havainnointiin, toim. huom.)!
Veijo: Sanoit, että mitään uutta ei haluta ajatella tai keksiä. Kuten tiedät, postmodernismigurut ovat sitä mieltä, että mitään uutta ei voidakaan keksiä. Postmodernille kulttuurille tuntuukin olevan tyypillistä, että kierrätetään vain kaikkea vanhaa. Tämä koskee paitsi populaarikulttuuria, myös ideologioita ja aatteita. Itse en usko ihmiskunnan tuhoon kulutuksen hillittömän kasvun takia, mutta olet varmaan oikeassa viihteen ja kulutuksen suhteesta. Jatkuvan viihtymisen mahdollisuus ruokkii hedonismia. Freudin termein: välittömän tyydytyksen mielihyväperiaate on korvannut tyydytyksen lykkäämiseen perustuvan todellisuusperiaatteen. Kesähysteria taitaa liittyä tuohon samaan uushedonistiseen elämyskulttuuriin, uusromantiikkaan. Talvi edustaa ikävää todellisuusperiaatetta, kesä mielihyväperiaatetta.
Carina: Joo. Talvi on tavallaan se prime time, johon kaikki todella hyvä keskittyy. Ihan sama rytmi näkyy telkkarissa, leffoissa ja kustantajien syyssesongissa.
Veijo: Tuo talven ”primetime” on kyllä totta mutta sehän tarkoittaa juuri vakavoitumista ja älyllistymistä eli ”oikean” kulttuurin astumista taas kuvioihin kesän mielihyvän ja rilluttelun jälkeen. Ja tosiaan telkkarin älykkösarjoillekin a la Sopranos ja Mullan alla on hyvä sesonki juuri syksyllä. Aivan kuin tämä luterilainen kulttuurimme syyllistäisi ihmisiä nautinnoista ja hauskanpidosta. Pakko palata kehittävien harrastusten pariin…
Carina: Toisaalta onhan kesässä nykyisin kovasti yritystä esimerkiksi jonkun Suuren Seikkailun ja vastaavien muodossa. Veijo: Jos vertaa nykykesää vaikka 1970-lukuun, ero on huima: silloin kesä merkitsi todella ”passiivia”. Televisiokin heijasteli selvästi tätä talven ja kesän erottelua: esimerkiksi kauhun ja seksin katsottiin kuuluvan nimenomaan kesään vielä 80-luvullakin. Mutta kuten totesit, kesä on ainakin telkun osalta muuttumassa: mukana on hömpän lisäksi laatuakin. Carina: Olisiko siis kesä muuttumassa paremmaksi viihdesesongiksi? Ja miksi?
Veijo: Luulen että kesän ”kulttuuristuminen” johtuu ylä- ja populaarikulttuurin rajan hämärtymisestä ja yläkulttuurin(kin) elämyksellistymisestä. Nykyisinhän kulutetaan ennen muuta merkityksiä, mikä asettaa materiaaliset ja henkiset tuotteet samalle viivalle. Ja niitä maksullisia elämyspakettejahan Suomen suvessa riittää! Ja koska elämyksiin liittyy ihmisillä jonkinlainen ”tekeminen”, myös telkku yrittää nyt synnyttää mielikuvaa omasta elämyksellisyydestään, telkun katselun aktiivisuudesta.
Carina: Mitä jos se mitä televisiosta tulee onkin jotain nippa nappa riittävää näennäiskivaa niille surkimuksille, joilla ei ole muuta elämää? Kesäpornoa kaupunkilaisille, jotka eivät enää osaa mennä metsiin paneskelemaan (no, se nyt tuli tekstiin suorimmassa mahdollisessa muodossa…ymmärrät varmaan että ilmaisun takaa löytyvät kaikki inhimilliset tekemisen ja kokemisen carpe diem -tyyppiset huippuhetket)? Mitä jos viihteen tehtävä onkin deinhimillistää ja sopeuttaa meidät sellaiseen elämään, jossa ei enää vietetä huvila- ja telttakesiä bodomjärvien rannoilla? Onko tämä sivilisaation viimeinen lannistava ja tasapäistävä isku? Että meiltä viedään vielä kesäkin opettamalla meidät istumaan sekin aika telkkarin ja pelien ja ties minkä edessä? Mitä jos viihteen seuraaminen onkin vain pelkkää tottelemista? Orwellilaista käyttäytymistä juuri kuten markkinavoimat toivovat? Mistä kaikesta television ja muun viihteen parissa vietetty aika on poissa? Ja asetankohan minä nyt tämänkin kysymyksen taas niin että toistan itseäni: tottelevaiset valitsevat suositellun, muut muun… hitto että on ihmisellä narsistinen luonne!
Veijo: En nyt osaa ottaa kantaa siihen, onko viihde dehumanisoivaa, mutta koko tämä elämyskulttuuri sekoittaa aika lahjakkaasti entisiä rajanvetoja ja genrejä, ja jopa niinkin selkeä erottelu kuin hömpähtävä kesäkulttuuri ja vakava talvikulttuuri alkaa samentua. Luulen että kesätelkkarin ryhdistäytyminen ja (ainakin) määrällinen satsaus heijastaa tätä – sillä telkku on aikansa kuvastin!
Carina: Mutta jos kesä on elämyshuippua ja talvi tuota luterilaista kehittävän viihteen aikaa, niin missä vuodenajassa onkaan lepo? Muussa kulutuksessa on havaittavissa jonkinlaisia bulimisia piirteitä (ostetaan, sitten oksennetaan kirppareille jotta voidaan taas ostaa lisää ja niin edelleen), mutta viihteessä tunnutaan vain ahmivan. Päällekkäisten alkamisten jatkumo rullaa eteenpäin ikuisuuksiin, mikään ei koskaan lopu.
Veijo: Kulttuurimme taitaa tosiaan kärsiä viihdebulimiasta, mistä taas syyttäisin tätä elämyskulttuuria. Jatkuvalla kaikkien aistien tykityksellä ja kuormituksella sekä tunnehuippujen kokemisella on se ikävä vika, että ihminen turtuu sekä fysiologisesti (hermosto) että psykologisesti (mielen suojelumekanismit). Ihminenhän on rakennettu siten, että – venäläisiä formalisteja lainaten – aistihavainnot automatisoituvat nopeasti ja ärsykkeet menettävät tunnepotentiaalinsa. Sehän ei meille elämysaddikteille kelpaa! Siksi tuo legendaarinen klisee ”mikään ei tunnu miltään” alkaa kirjaimellisesti pitää paikkansa ja aistien kuormitusvolyymiä on pakko vain lisätä ja lisätä. Tuo ”lepäämisen pelko” on toden totta kiinnostava kysymys. Olisikohan niin, että ihmiset pelkäävät oikeasti olla itsensä kanssa yksin? Sen sisäisen tyhjyyden kanssa kun elämältä puuttuu merkitys ja mieli… On vain pakko syöksyä viihteen elämysvirtaan että kokisi elävänsä!
Carina: Entä media-askeesi?
Veijo: Nythän on käynyt niin, että jopa askeesi on tuotteistettu ja elämyksellistetty. Paitsi paastokurssit ja hiljaisuusretriitit 1990-luvun elämyskulttuuri toi kartalle extreme-lajit ja telkkarin selviytymiskisat. Esimerkiksi Robinsonissa hygieniasta, mukavuuksista ja ravinnosta kieltäytymisestä tehdään tv-viihdettä. Askeesikin on siis vain elämys muiden joukossa. •
