Don Quijote – Cervantesin ”pelkkä ihminen” täyttää 400 vuotta

1500-luvun päättyessä suuret valloitussodat oli sodittu, teollistumisen ajan saattoi jo aavistaa.

Pariisissa arvellaan yleisesti, että Englannin kuningattaren rukki on arvokkaampi kuin Espanjan kuninkaan miekka, kirjoitti diplomaatti B. de Mendoza 16. heinäkuuta 1587. Kuin varmemmaksi vakuudeksi Espanja varustaa Englantia vastaan Voittamattoman Armadan, joka upotetaan. Vuonna 1598 kolme henkilökohtaista konkurssia tehnyt kuningas Filip II kuolee, ja Miguel de Cervantes (1547-1616) alkaa kirjoittaa Don Quijotea.

Espanjan suurvalta-aseman romahtaminen ei jäänyt Cervantesilta huomaamatta. Se varjostaa hänen pääteostaan, vaikka Don Quijoten (1605) näennäinen aihe on painolupia myöntäneen sensuurin kannalta ongelmattomampi: maanvaivaksi asti levinneiden ritariromanssien ivailu.

Sen sijaan uuden kirjallisuudenlajin synnystä Cervantesilla ei ollut minkäänlaista havaintoa. Don Quijote ”ensimmäisenä uudenaikaisena romaanina” on jälkipolvien oivallus.

Don Quijote oli välitön ja valtaisa menestys. Aikalaiset kertoivat tarinaa kuninkaasta, joka äänekästä naurua kuullessaan päättelee: ahaa, nyt Don Quijotea luetaan jo kaduillakin. Jälkipolvia on enemmänkin kiinnostanut tapa, jolla Cervantes piilottaa vanhaa aikaa kohtaan tuntemansa inhon komediaan, mutta ei silti suostu uudenkaan puolestapuhujaksi.

Vanhaa aikaa Don Quijotessa edustavat nimihenkilön harhat. Ikääntynyt rappiotilallinen luulee olevansa ritari, jonka ihanteiden Cervantes tietää olevan todellisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta vieraantuneen feodalismin valekaapu.

Uutta edustavat jättiläiset, joita vastaan Quijote tarinan aluksi ratsastaa. Oikeasti ne ovat tuulimyllyjä, jotka leiväntuotannossa mursivat feodalismin monopolirakenteen. Tarinan lopuksi Quijote näkee ensimmäistä kertaa elämässään kirjapainon. Se teki myös Cervantesin romaanista osan informaation ja sananvapauden kasvavaa taloutta.

Samalla Don Quijote kuitenkin muistuttaa enemmän vanhan ajan viimeistä kuin uuden ajan ensimmäistä taideteosta. Luopuessaan ritarillisuuden taantumuksellisista hyveistä ihmiskunta joutuu kokonaan ihmisluontonsa armoille. Yksilön arvo ei ole kiinni maallisista perimysjärjestelmistä, vaan jokainen meistä on Luojan luoma – ”ja joskus jopa jotain pahempaa”, Cervantes huokaa.

Quijoten harharetkillään kuuluttama ”kunnia” on taantumuksen vanhentunutta ylpistelyä. Ihmisarvo on sen moderni, demokratisoitu vastine, jonka varsinkin aseenkantaja Sancho Panza kykenee jo näkemään unelmien ja ideologioiden läpi.

”Feodaaliyhteiskunnassa kunnian miehen todellinen minuus tuli näkyväksi hänen ratsastaessaan täydessä sotisovassa taisteluun”, arvelee puolestaan sosiologi Peter Berger. Modernissa ihmisarvon maailmassa yksilö voi sen sijaan löytää itsensä ainoastaan vapautumalla instituutioista, historiasta ja sosiaalisista rooleista, jotka ovat ikään kuin naamioita ja illuusioita.

Kunniasta vapautunutta modernia ihmistä luonnehtii Bergerin mukaan don Quijote kuolinvuoteellaan, riisuttuna lipuista, paljastettuna pelkäksi ihmiseksi.