Katumisen taito
Katumus ei kuulu taiteilijaneron elämään, monissa uskonnoissa se sen sijaan on keskeinen voima ja politiikassa se voi pelastaa jopa henkesi.
En kadu mitään – non, je ne regrette rien – on Edith Piafin ihaillun, rohkean ja mitään kumartelemattoman elämänasenteen lauluksi muotoiltu kiteytys. Eikä Piaf ole yksin, vaan samoilla linjoilla on esimerkiksi Frank Sinatra My Way -kappaleessa: muutama virhe on tullut tehtyä, mutta mitäs noista, vaikka tavalliselle kaverille olisivat vaimojen ja tyttöystävien törkeä kohtelu ja vuosikymmeniä jatkuneet läheiset suhteet järjestäytyneeseen rikollisuuteen voineet aiheuttaa jo pienen morkkiksen.
Taiteilijaneron ei kuitenkaan edes oleteta katuvan tekojaan, vaan elävän elämän, josta syntyy taidetta. Tässä joutavat sitten pois tieltä risut, männynkävyt ja läheiset. Esimerkkejä on lukemattomia aina joissakin kirjoissa lähes hirviöksi kuvatusta Pablo Picassosta pikkupoikamaiseen kiukuttelijaan Pentti Saarikoskeen.
Oma lukunsa on mestariohjaaja Elia Kazan, joka vuonna 1952 ilmiantoi joukon kollegoitaan kommunisteina ”epäamerikkalaista toimintaa” tutkineelle komitealle. Moni katuisi ystäviensä pettämistä, mutta Kazan käänsi tämän päälaelleen tekemällä elokuvan On the Waterfront (Alaston satama, 1954), jonka pääviesti on, että petos on itse asiassa ihmisen teoista kunniakkaimpia. Kaikki eivät Kazanin selitystä nielleet, sillä suuri osa Hollywood-yleisöstä jätti aplodit antamatta ohjaajan saadessa elämäntyö-Oscarin vuonna 1999.
Vaikka politiikkakin on monien mielestä pelkkää teatteria, niin siellä katumattomuus ei yleensä ole hyvä strategia (ehkä tämä johtuu siitä, että diktatuurien ulkopuolella poliitikkoja ei yleisesti pidetä neroina). Katumus ei saa politiikassa kuitenkaan koskaan mennä yli; esimerkiksi seksiskandaalin takia nuttunsa repivä ja tuhkaa päälleen sirotteleva ministeri näyttäisi pelkästään naurettavalta.
Katumuksen sovelias määrä vaihtelee maittain ja aikakausittain. Antiikin Roomassa maineensa menettäneen poliitikon odotettiin ottavan myrkkyä tai syöksyvän miekkaansa, nykypäivänä useimmissa maissa riittävä katumuksen osoitus on virasta eroaminen (poikkeuksena Suomi, missä yleensä asia hoituu ilmoituksella poliittisen vastuun ottamisesta).
Historian taitavimman ja halveksittavimman katumusmanööverin teki Hitlerin arkkitehti ja varusteluministeri Albert Speer, joka Nurnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä katui natsien rikoksia, vaikka ei kertomansa mukaan tiennytkään mitään esimerkiksi juutalaisten joukkotuhosta. Näennäiskatumus meni tuomareilta läpi ja hirttotuomio muuttui 20 vankilavuodeksi pelastaen Speerin hengen, miehen joka kolmannen valtakunnan orjatyövoiman käytöstä vastanneena ministerinä tiesi rikoksista kaiken mutta katui niistä todellisuudessa tuskin yhtäkään.
Monissa uskonnoissa katuminen on kaiken keskiössä ja asiaan vihkiytyneet suorastaan kilpailevat keksimällä toinen toistaan oudompia tapoja sovittaa pahoja tekojaan. Suosittuja ovat olleet esimerkiksi pylvään päässä istuminen, itsensä ruoskiminen ja kaikkinainen maailman ja elämän kieltäminen. Ehkä oivaltavin lähestymistapa aiheeseen oli kuitenkin myyttisen venäläismunkki Grigori Rasputinin omaksuma oppi, jonka mukaan Jumala rakastaa katuvaa syntistä ja – nyt tulee varsinainen nerokkuus – päästääkseen osaksi Jumalan rakkaudesta ihmisen pitää tehdä riittävästi syntiä. Aika velikulta.
Matti Mäkelä
Piaf – jag ångrar ingenting Åbo Svenska Teaterissa 14.9. alkaen.
