Kuvataiteessakin on mahdollista astua komeasti pianoon
Wäinö Aaltosen kesänäyttely on eurooppalaisen impressionismin lainanäyttely Kölnistä. Impressionismi on ensimmäinen markkinoitu ja tuotteistettu moderni -ismi, jota saa T-paitana, kahvimukin kyljessä ja sateenvarjona. Ja monesta syystä aiheellisesti. Se on nimittäin kaikkea muuta kuin kesy muistutus siitä, kuinka toivoton hanke oman ajan taiteen vastustaminen on.
Claude Monet vei vuonna 1872 valmistuneen maisemamaalauksensa näyttelyyn ja tarvitsi sille jonkin nimen näyttelyluetteloon. Maalaus esitti Le Havren satamaa kirkkaassa valonkilossa auringonnousun aikaan. No, laitetaan vaikkapa Impressio, auringonnousu, koska maalaus kuvaa yhtä ohimenevää ja katoavaa hetkeä. Vihamielinen kriitikko ärtyi suunnattomasti maalauksesta ja sieppasi impressio-sanan tekstinsä ironiseksi aseeksi: ovat oikein kehittäneet meille tämmöisen ”impressionismin”. Hän katsoi moisen maalauksen ”loukkaavan taiteen hyviä tapoja, muotokulttuuria ja vanhoja mestareita”. Hui. Taiteilija ei onnistunut olemaan hyvien tapojen maisteri eikä jäljitellyt kiltisti menneitä ilmaisutapoja.
Suurin osa impressionismia näyttelyissä katselleista ja varsinkin ammatikseen taiteesta kirjoittavista piti sitä potaskana. Maalauksethan olivat silminnähden keskeneräisiä, nopeasti maalattuja sutaisuja, kunnianarvoisan yleisön pilkkaa. Impressionistisissa maalauksissa ei kieltämättä ole mitään tarkkoja yksityiskohtia, sillä hetken vaikutelma ei ehdi näköhavainnossakaan sellaisia vangita. Kukaan ei olisi ottanut seinälleen yhtäkään impressionistista maalausta – tuo ”meidän olohuoneen seinälle ripustaminen” kun tuntuu olevan sellainen keskeinen arvottamisen mittapuu.
Mutta kaikki nämä ymmärtämättömät ovat muuttuneet historian narreiksi, ahdasmielisiksi idiooteiksi, jotka eivät tunnistaneet mestariteoksia nenänsä edessä. Impressionismi on vaikuttanut tapaamme huomata ja arvostaa erilaisia maisemia, maisematyyppejä ja -tunnelmia. Digikameramme pyrkivät näpsimään taiteellisia vaikutelmia, impressioita, joille on esikuvansa. Miten me nykyään teemme tuon vanhoillisuuden erheen? Meillä on hyvin usein tilaisuus mennä nykytaiteen näyttelyyn lausumaan samanlaisia kuolemattomia virhearviointeja kuin 1870-luvun toopet. Yksi käytetyimpiä on lause ”Mäkin olisin voinut sutaista tuon”. Voimme myös pohdiskella poleemisesti asian ytimessä ”Onks toi muka taidetta?” Tai voimme ottaa rahan nokkelaksi kriteeriksi ja päivitellä, että ”kehtaa vielä pyytää rahaa tuosta”. Kun kriitikko hyökkäsi 1870-luvulla impressionisti James Whistlerin kimppuun, syytti hän Whistlerin heittäneen maalauksellaan Putoava raketti (1875) ”purkillisen maalia katsojan kasvoille” ja kehdanneen vielä pyytää maalauksesta kelpo summaa rahaa, 200 guineaa. Whistler haastoi kriitikon oikeuteen ja niinpä sitten oikeusistuin pohti otsa rypyssä, onko kyseinen maalaus valmis ja minkä kokoisen summan siitä voi pyytää. Juristien alaa, eikö totta?
Kun tuomari kysyi Whistleriltä, pyysikö hän tosiaan moista summaa kahden päivän työstä, Whistler vastasi: ”En, vaan kokonaisesta elämänkokemuksesta”. Whistler voitti oikeusjuttunsa. Hän on edelleen oikeassa, kuten jokainen taiteilija, joka antaa elämänkokemuksensa eteenpäin ja uskaltaa kommunikoida oman aikansa kanssa.
Värin ihme – impressionisteja ja jälki-impressionisteja Wäinö Aaltosen museossa 10.6.-16.10.2005
Turun taidemuseo – 101 vuotta nykytaidetta Turun taidemuseossa 1.1.2006 asti
