Miksi maallinen kunnia on niin katoavaista? Alamäkeen…
1990-luvulla jääkiekko oli yksinkertainen peli. Ensin pelattiin runkosarja, sitten pudotuspelit, ja lopuksi Turun Palloseura oli mestari. Tammikuussa 2015 TPS on koko SM-liigan huonoin joukkue.
Vuonna 1999 Nokian markkina-arvo oli huikeat 203 miljardia euroa. 15 vuotta myöhemmin Microsoft osti yhtiön koko matkapuhelinliiketoiminnan vajaalla kuudella miljardilla.
Brittiläisen imperiumin alaisuuteen kuului kuningatar Victorian kuollessa vuonna 1901 neljäsosa maapallon väestöstä. 1982 englantilaiset joukot lähtivät sotaan Argentiinaa vastaan suojatakseen Falklandin saaria, ennen niin uljaan maailmanvallan viimeisiä kivikkoja, joita asuttivat lähinnä lampaat.
Edellä vain muutamia esimerkkejä, jotka näyttävät todistavan, että huipulta on tosiaan vain yksi suunta. Miksi näin sitten on? Yksinkertaisimpana selityksenä tarjotaan usein termodynamiikan toista pääsääntöä, jonka mukaan epäjärjestys kasvaa maailmankaikkeudessa koko ajan järjestyksen kustannuksella. Vaikka usein tämän väitteen todenperäisyyden voi todistaa pelkästään työpöytää vilkaisemalla, niin se pitää kuitenkin paikkansa vain eristetyssä systeemissä; jollaiseksi ei loppujen lopuksi voi laskea edes brittiläistä yläluokkaa tai TPS:n organisaatiota.
Selitystä täytyy toisin sanoen etsiä muualta. Miksi siis huipulle pääsy tuntuu olevan helpompaa kuin siellä pysyminen? Totuus lienee siinä, että matkalla huipulle vaaditaan erilaista osaamista kuin sinne jo päästyä. Alansa ykkösiä yhdistää se, että he ovat keksineet tai luoneet jotakin, joka antaa heille edun kilpailijoihin nähden. TPS teki aiemmin tamperelaisten hallitsemasta lähes puulaakiliigasta ammattimaista liiketoimintaa, jota tuki Suomen suurimman ja nykyaikaisimman hallin nousu Artukaisiin. Englanti puolestaan käytti taitavasti hyväkseen kilpailijoiden ja siirtomaiden heikkouksia, ja hyödynsi ylivertaista laivastoaan sekä kaupallisiin että sotilaallisiin tarkoituksiin. Nokia teki sekä taidolla että onnella onnistuneita strategisia ratkaisuja, jotka takasivat sille vuosiksi ylivoimaisen markkinajohtajan aseman.
Huipulla maailma onkin sitten toisenlainen. Kilpailijat hyödyntävät ykkösen parhaat innovaatiot ja pystyvät ketterämpinä usein vastaamaan paremmin muuttuvan maailman uusiin haasteisiin. Johtoasemassa taas valitettavan normaalia on byrokratian kasvaminen, organisaation jähmettyminen ja monimutkaistuminen, riskinottokyvyn väheneminen ja luja usko siihen, että eilisen ratkaisuilla pystytään vastaamaan myös huomisen haasteisiin.
Strategiatutkija ja UCLA:n professori Richard Rumelt kehuu kirjassaan Good Strategy, Bad Strategy Bill Gatesin strategiaa, jolla tämä aikanaan päihitti IBM:n oveluudessa ja loi pohjan Microsoftin suuruudelle. Rumelt kuitenkin jatkaa, että nykypäivän Microsoft on ”vakiintunut jättiläinen, joka hyödyntää vanhoja voittojaan, mutta on yhtä sidoksissa omiin lähtökohtiinsa ja joukkoon yhtiön sisäisiä ristiriitaisia aloitteita ja standardeja kuin IBM oli vuonna 1985”.
Onko huipulle paluu sitten mahdollista. Toki. Apple oli vuonna 1997 kahden kuukauden päässä konkurssista, mutta se kieltäytyi tuhoutumasta: Steve Jobs nostettiin takaisin yhtiön johtoon, yhtiö saneerattiin rajusti ja se lähti etsimään ja kehittämään uusia tuotteita ja innovaatioita, joista löytyisi polku takaisin huipulle. Lopputuloksen tietävät kaikki.
Toisaalta. Yli tuhatvuotinen Rooman valtakunta kohtasi loppunsa vuonna 476. Italian fasistijohtaja Benito Mussolini halusi 1930-luvulla palauttaa Rooman loiston ja tehdä Välimerestä imperiuminsa sisämeren. Yritys tavoitteen saavuttamiseksi tuotti paljon tuhoa ja inhimillistä kärsimystä, vaikka sen onnistumisesta ei ollut pienintäkään toivoa.
Steven ja Beniton tarinat sisältävät yksinkertaisen opetuksen: kannattaa sitoutua kunnianhimoisiin, lähes saavuttamattomiin tavoitteisiin, ja pystyä erottamaan ne suuruudenhulluudesta ja harhaisuudesta. Ensin mainittu mahdollistaa, mutta ei takaa, tien huipulle; jälkimmäinen vie väistämättä pohjalle.
Matti Mäkelä