Onko elämässä takuita?
Vuoden alussa tulivat voimaan nuoriso- ja koulutustakuu, jotka takaavat nuorille työ-, opiskelu- tai harjoittelupaikan. Tuliko luvattua liikoja? Ja mitä yhteiskunnan oikeastaan pitäisi jäsenilleen taata?
Mielipiteet yhteiskunnan takuumiehen velvollisuuksista vaihtelevat. Toisessa ääripäässä ovat liberaalit, joiden mielestä valtion roolin tulee olla mahdollisimman vaatimaton. Käytännössä riittää, kun valtio huolehtii säännöllisistä vapaista vaaleista, turvallisuudesta, markkinoiden toimivuudesta sekä omistusoikeuden ja sananvapauden kunnioittamisesta. Toisessa ääripäässä ovat taas vähintäänkin kansalaispalkkaa vaativat, joiden mielestä yhteiskunnan pitää taata jokaiselle mahdollisuus itsensä toteuttamiseen vaikkapa taiteen tai opiskelun keinoin ilman mitään pakkoa opintopisteiden suorittamiseen tai epämiellyttävien töiden vastaanottamiseen.
Iso osa suomalaisista lienee tässäkin asiassa maltillisella linjalla. He saattavat vieroksua Björn Wahlroosin ajatusta, että ”ikävä kyllä vasta vähemmistö tajuaa vähimmäispalkkalain vahingolliset työllisyysvaikutukset”, kannattamatta yhtään sen paremmin ajatusta, että vastikkeettomien tulonsiirtojen raju lisääminen olisi viisain tapa puolustaa hyvinvointiyhteiskuntaa.
Ilmainen ja kaikille saavutettava koulutus, lähes ilmainen terveydenhuolto, kohtuulliset eläkkeet ja erilaiset turvaverkot elämän odottamattomia vastoinkäymisiä vastaan ovat ainakin asioita, jotka useimpien suomalaisten mielestä säädyllinen yhteiskunta jäsenilleen takaa.
Muualla maailmassa listat saattaisivat olla toisenlaisia. Monille amerikkalaisille suomalaislista olisi osa sosialistisen diktatuurin perustuslakia, ja valitettavan useassa maassa riittävää olisi takuu kohtuullisesta ravinnosta ja turvallisuudesta.
Takuiden kanssa kannattaa muistaa, että ne ovat voimassa vain niin kauan kuin niihin on varaa. Rahojen loputtua täytyy miettiä, minkä ihmisryhmien takuut ovat tärkeämpiä kuin toisten. On aika ikävä päätös valita vaikkapa vanhustenhoidon ja nuorten koulutuksen välillä. Osa takuista taas on sellaisia, että niiden toteutumiseen ei yhteiskunta pysty vaikuttamaan kuin välillisesti. 1970-luvulla Suomessakin oli ilmeisen paljon halua taata lailla työtä kaikille halukkaille, mutta lopulta päädyttiin realistisempaan linjaukseen, jonka mukaan ”työvoima on valtion erityisessä suojeluksessa” – mitä ihmettä se sitten tarkoittaakaan.
Poliitikoilla on kuitenkin tapana taata monenlaisia asioita, joita he uskovat äänestäjien haluavan. Urpo Leppänen lupasi 1980-luvulla työministerinä poistaa työttömyyden kolmessa kuukaudessa. Ei onnistunut. Englannin pääministeri Neville Chamberlain palasi neuvotteluista Adolf Hitlerin kanssa ja lupasi kansalaisille rauhaa meidän ajallemme. Vuoden päästä toinen maailmansota oli täydessä käynnissä. Hänen neuvottelukumppaninsa puolestaan lupasi saksalaisille suuruutta ja tuhatvuotista valtakuntaa. Ennustus meni pieleen vaatimattomalla 988 vuodella.
Politiikan takuumiesten kannattaisikin ottaa oppia Chamberlainia seuranneesta Winston Churchillista. Kun takaa sodan aikana kansalaisille verta, hikeä ja kyyneleitä, ja sodan jälkeen monenlaista murhetta Neuvostoliiton kanssa, on yleensä aika selvillä vesillä.
Entä sitten nuorisotakuu? Ainakin sille on tilausta, eikä pelkästään Suomessa. Tammikuussa EU:n alueella ylitettiin ensimmäistä kertaa 14 miljoonan työttömän nuoren raja. Suomen tilanne on eurooppalaisia keskiarvoja paljon parempi, mutta luvattoman moni nuori täälläkin on koulutuksen ja työelämän ulkopuolella.
Nuorisotakuuseen myös suhtaudutaan vakavasti. Huolensa ovat ilmaisseet presidentistä alkaen käytännössä kaikki, erilaisia työryhmiä on perustettu, yritykset ovat lupautuneet mukaan talkoisiin, rahaa on lisätty oppisopimuskoulutukseen ja ammatillisen koulutuksen läpäisyyn jne. Kaikesta näkyy halu muuttaa asioita parempaan suuntaan, ja ehkä siinä onkin kaikkien yhteiskunnallisten takuiden ja lupausten ydin: Me yritämme parhaamme, ja haluamme myös näyttää sen. Katsotaan sitten mihin se riittää.
Matti Mäkelä
