Pääsiäisen supersankari
Pääsiäisen kristilliseen sanomaan voi eläytyä myös elokuvien avulla. Ohessa kuusi erilaista tulkintaa Jeesuksesta.
Ankara
Pier Paolo Pasolinin, ateistin ja marxistin, Matteuksen evankeliumia (1964) pidetään yhtenä parhaista Jeesuksesta tehdyistä elokuvista. Pasolinin Jeesus on ankara ja intohimoinen kapinallinen, joka määrätietoisesti saarnaa kaikille kuuluvasta Jumalan valtakunnasta. Näin kuvasi Pentti Saarikoski Matteuksen evankeliumin vapahtajaa: ”Hän oli niin säteilevä ja tehokas etteivät evankeliumien kirjoittajat pystyneet kokonaan tappamaan ihmistä luodessaan uutta jumalaa.”
Koominen
Hollywoodin Jeesus-spektaakkelit luottavat hartauden sijasta ääneen ja vimmaan. Ensimmäinen jättimenestys oli Kuningasten kuningas (1927), josta tehtiin taloudellisesti epäonnistunut uusintafilmatisointi vuonna 1961. Mahtipontisten spektaakkelien tahaton komiikka saavutti huippunsa tähtinäyttelijöitä vilisseessä Mies Nasaretista -elokuvassa (1965), jossa John Wayne pääsee napauttamaan leveällä jenkkimurteella Jeesuksen olleen totisesti Jumalan poika.
Spektaakkelien huvittavat piirteet paljasti armotta Monty Python -ryhmän komedia Brianin elämä (1979), missä vuorisaarnan viesti ei uppoa oikeassa muodossa valtavalle ihmisjoukolle ilman äänentoistolaitteita, vaan esimerkiksi rauhantekijät muuntuvat kauhantekijöiksi (engl. peacemaker/cheesemaker).
Ujo
1930-luvulla erityisesti Yhdysvalloissa kiristyneen elokuvasensuurin takia ei pidetty sopivana tehdä elokuvaa, jossa Jeesus olisi pääosassa ja puhuisi. Niinpä monen vuosikymmenen ajan Jeesus nähtiin elokuvissa vain taustahahmona, joka kuitenkin ehättää aina sentään parantamaan muutaman spitaalisen kuten esimerkiksi Ben Hurissa (1959) tapahtuu.
Epäilevä
Jeesuksen ristillä lausumat sanat ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” sisältävät ajatuksen vielä ristiinnaulitsemista pahemmasta kohtalosta: siitä että ihmisen elämässä ei sittenkään ole mitään mieltä tai tarkoitusta. Teeman vaikeus selittänee sen, että kysymys sivuutetaan niin visusti useimmissa Jeesus-elokuvissa. Eikä yleisökään ole aina tätä pohdintaa halunnut ottaa vastaan, kuten Martin Scorsesen Kristuksen viimeisen kiusauksen (1988) ja Jean-Luc Godardin Terve, Marian (1984) aikanaan kohtaama jyrkkä vastustus osoittaa.
Kärsivä
Vaikka ristiinnaulitseminen on lähtökohtaisesti roisia puuhaa, niin todellisille hard core -väkivallan ystäville voi Jeesus-elokuvista suositella oikeastaan vain Mel Gibsonin The Passion of the Christia, joka keskittyy Jeesuksen kiduttamiseen ja väkivaltaiseen kuolemaan.
Masokismiin viehtyneille soveltuu parhaiten puolestaan Campus Crusade for Christ -evankelioimisjärjestön tuottama Jeesus (1979), jossa kaikki ohjaamiseen, käsikirjoittamiseen tai näyttelemiseen liittyvä ammattitaito on korvattu lujalla uskolla. Vaikka kömpelöä lopputulosta voisi kutsua evankeliumiksi Visa Mäkisen mukaan, on kyseinen elokuva erityisesti kehitysmaihin suuntautuneen levitystyön vuoksi eniten katsojia saanut Jeesus-elokuva.
Ruma
Jeesus ei läheskään aina esiinny elokuvissa omana itsenään vaan hänen kärsimyshistoriansa toisinnetaan tarinalla yksilöstä, joka syystä tai toisesta saa kannettavakseen yhteisön synnit, mutta kääntää oikeamielisyytensä ansiosta tilanteen voitokseen. Tällaisia elokuvia ovat esimerkiksi Sheriffi, Lannistumaton Luke ja Taksikuski. Rumin ja hellyttävin Kristus-hahmo lienee ikuisesti E.T. Vaikka Steven Spielberg on kieltänyt elokuvansa yhteyden evankeliumeihin, niin tutulta tarina tuntuu: päähenkilö laskeutuu taivaasta, kerää itselleen joukon seuraajia, joutuu ymmärtämättömien pilkkaamaksi ja kuolee näiden käsissä, mutta nousee sitten kuolleista ja siirtyy lopulta takaisin taivaaseen.
Matti Mäkelä
