Remppa vai muutto?

Tuomiokirkko menee vuoden päästä remonttiin ja valmista pitäisi olla 2028. Kansallispyhätön remppa ei ole läpihuutojuttu, eikä siellä sovi tehdä kovin suuria muutoksia. Toista oli ennen.

Ensimmäinen suuri julkisivuremontin tarve Tuomiokirkossa oli vuonna 1318. Se johtui siitä, että novgorodilaiset polttivat ja ryöstivät kirkon. Ja muunkin Turun. Turkulaiseen tapaan kirkon korjaamisessa jahkailtiin niin, että vielä 1335 kirkko oli raunioina. Se tosin johtui ainakin osin paikalliskorruptiosta: piispa Pentillä oli mennyt sekaisin omat ja kirkon korjausrahaston varat.

Kun nykyään väännetään vuosikausia kättä siitä, sopiiko vaikkapa saarnastuolin paikkaa vaihtaa, niin ennen oli suoraviivaisempaa: piispa Johannes II Pietarinpoika antoi 1360-luvulla määräyksen purkaa koko kirkon itäseinä, jotta saataisiin isompi kuori.

Kun pian alkavassa remontissa yhtenä tavoitteena on lisätä kirkon käyttöä saamalla sinne muun muassa lisää erilaisia kokous- ja kerhotiloja, niin aiemmin se olisi ollut helpompaa. Olisi vain nostettu kattoa, kuten 1460-luvulla: vanhojen ikkunoiden paikat näkyvät edelleen.

Elintasosiipiä sinne tänne

1400-luvulla kirkkoa peruskorjattiin jatkuvalla syötöllä, kun harva se päivä joku paikallinen ökyrikas tuli ehdottamaan, että sopisiko että rakennan oman elintasosiiven kirkkoon, tässä olisi siitä hyvästä seitsemän maatilaa. Ja tottahan se kirkolle sopi. Kappeleita on edelleen olemassa toistakymmentä. Eikä se muutenkaan ollut niin nökönuukaa: jos oli vaikka ovi juuri siinä kohdassa, mihin elintasosiipi haluttiin rakentaa, niin siirrettiin sitten ovea.

Kirkonmiehetkin ovat halunneet saada kädenjälkensä historiaan ja siinä Maunu Särkilahti onnistui ehkä parhaiten. Hän remontoi kirkkoon Kaikkien Pyhien kappelin, jossa nykyään on pääalttari. Se oli alun perin kolmisen metriä korkeampi, mutta 1620-luvulla sitä madallettiin.

Remonttitarpeita aiheuttivat myös venäläiset, jotka polttivat ja ryöstivät kirkon kaksi kertaa 1400-luvulla. Niin ikään tanskalaisiin kannattaa Turussa suhtautua varauksella: vuonna 1509 Otte Ryd vei rautapellitkin kirkon katosta.

Vahingosta ei viisastuttu

Kirkon sisustusta on tietenkin remontoitu alvariinsa. Esimerkiksi piispa Rothoviuksen aikana 1630-luvulla kirkkoon saatiin kunnolliset penkit ja penkkijärjestys. Kirkossa oli myös – jo ainakin 1400-luvulta saakka – nykyisen linnakirkon tapaan kuninkaalle ja kuningattarella omat aitionsa.

1600-luvun alussa kirkko taas vaihteeksi paloi ja korjaaminen kesti kauan, sillä varoja ei ollut vaivaksi asti. Kun kaikki saatiin kuntoon, kirkko paloi uudestaan. Etenkin vuoden 1681 palo oli hirmuinen. Kaikkiaan 1600-luvulla kirkko paloi neljä kertaa, mikä sai turkulaiset miettimään, että kannattaisikohan hankkia kirkkoon palontorjuntavälineitä.

Sadan vuoden ankaran pohdinnan jälkeen näin myös tehtiin, ja vuonna 1772 ostettiin ikioma paloruisku. Mitään suurempaa hyötyä siitä ei toki ollut, sillä kirkko paloi jälleen 1827. Silloin myös torni romahti alas ja jouduttiin tekemään kohtalaisen kokoinen peruskorjaus: aiempi kupolitorni korvattiin Engelin suunnittelemalla nykyisellä, terävän mallisella tornilla.

Haudatkaa minut eteiseen

Iso ulkonäköön vaikuttanut asia oli kirkkoa ympäröinyt muuri, joka oli peräti neljä metriä korkea ja parhaimmillaan pari metriä paksu. Se oli puolustusta varten sekä tietenkin myös rauhoitti kirkon ympäristöä, joka oli hautausmaa. Muuri oli ollut huonossa kunnossa pitkään ja Turun palon jälkeen se sääli kyllä purettiin.

Nykyään kirkkoon noustaan komeita portaita Tuomiokirkkotorilta, mutta vuoteen 1842 asti pääovi oli kirkon sivussa, nykyisen Agricolan patsaan kohdilla. Muutenkin ovia on tehty ja poistettu fiiliksen mukaan: vuoden 1689 rempassa puhkaistiin nykyisen Agricolan kappelin eteläseinään uusi ovi, jonka portaat ovat edelleen olemassa. Vastaavasti ovia on myös suljettu: paria vuotta aiemmin, 1687, hovioikeuden asessori Olof Samuelinpoika Wallenstjärna lunasti pienen ulkoeteisen sukunsa hautapaikaksi, jolloin se ovi suljettiin ja lattiaa korotettiin.

Muutenkin tiloja on muuteltu aina tarpeen mukaan. Esimerkiksi Tarkk’ampujan kappeli on toiminut kellovalimona ja sittemmin venäläisten sotilaiden kirkkosalina. Sen seinässä näkyy edelleen, kuinka sieltä on aikanaan päässyt portaita pitkin ylös kellotorniin.

Kirkkohissi käyttöön

1800-luvulla innostuttiin historiasta uudella tavalla ja ryhdyttiin vaalimaan myös Tuomiokirkkoa. Luetteloitiin esineistöä, korjailtiin paikkoja, hankittiin kaasuvalo ja lopulta sähkökin. Iso remontti tehtiin 1920-luvulla, jolloin tehtiin myös indianajones –tyyppisiä löytöjä: sakastista paljastui umpeenmuurattu komero, jossa oli reliikkejä, pääkallo sekä kaksi olkavarren luuta. Ne oli talletettu turvaan ehkäpä isovihan aikana.

Talvisodan pommitusten jälkeenkin piti tehdä pikkuremppaa, sillä suurin osa ikkunoista meni rikki. 1970-luvulla remontoitiin taas vähän isommin.

Vuonna 2026 alkavassa remontissa uusitaan kirkon tekniikkaa. Näkyviä uudistuksia tulee olemaan kuorokoroke, joka upotetaan lattiaan niin, että sen voi tarvittaessa nostaa. Ursulan kappelista (se jossa on yleisövessat) tehdään kolmikerroksinen, yläkerrokseen tulee kokoustiloja ja sinne myös pääsee hissillä. Niin ikään sakastin yläpuolinen tila otetaan parempaan käyttöön. Sinnekin rakennetaan hissi, osin ulkokautta, mikä on suurin muutos kirkon ulkopuoliseen asuun sitten Turun palon.

Teksti: Roope Lipasti

• Lähteenä on käytetty mm. Riikka Kaistin kirjaa ”Turun tuomiokirkko”.