Rikosrekisterin omaava sekakäyttäjä-dekkarikirjailija saa paikan
Kesä ja dekkarit, aijai, ihanaa!
Mutta kun käsi sitten hamuaa kioskin pokkarihyllystä junalukemista, menee epävarmuuden sormi ennakkoaavistuksen suuhun. Enkös vain olekin jo kokeillut näitä Lehtolaisia, Mäkiä, Nykäsiä ja Rönkiä.
Suomalaisella dekkarikirjallisuudella on yhtä vähän tekemistä dekkarien kuin kesäteatterilla teatterin kanssa. Kesäteatterissa teatteria tärkeämpää on se, että on kesä, hassutellaan ja kannetaan vähän huolta siitä, miten suomalaisen maaseudun käy. Suomalaisissa dekkareissa dekkarijuonta tärkeämpää on se, että kannetaan huolta yhteiskunnan tilasta. Tai sitten hassutellaan. Kaikkein surullisimmissa tapauksissa yhteiskunnallinen jeesustelu yhdistyy puujalkavitseihin niin, että lukijan tekee mieli sokaista itsensä hehkuvalla neulalla varmistaakseen, ettei enää koskaan edes vahingossa päädy lukemaan moista.
Suomalaiset dekkarikirjailijat ovat lukeneet ruotsalaisia 60-lukulaisia virkaveljiään ja huomanneet, että näiden päähenkilöillä on myös ei-ammatillinen elämä iloineen ja murheineen. Kun dekkarin päähenkilö on monitahoinen, tunteva ihminen, lukija samaistuu tähän ja ostaa sarjan tulevatkin osat.
Suomalaisten dekkarikirjailijoiden rakentaessa sankareilleen elämänmakuista arkea puolet etsivistä on alkoholiongelmaisia, eronneita, keski-ikäisiä miehiä, joilla on yksinäisen suden maneerit ja parikymppinen opiskelijatyttöystävä. Siinä voi olla jo toinen puoli toiveunta.
Kyökkirealismidekkarin eräänlaisena huipentumana voi pitää pahvintylsän komisario Takamäen kamppailua rivitalo-osakkeen putkiremontin kanssa.
Dekkarien sankarit ovat tietenkin dekkarikirjailijoiden alter egoja. Ja koska suomalaiset dekkarikirjailijat ovat keskiluokkaista ja tasapainoista väkeä, juopoimmallakin on pankkitausta. Suomalaisen dekkarikirjallisuuden kohtalona on kasvaa tämän keskiluokkaisen elämän tasaisessa maaperässä.
Nyt moni sanoo, että tämä juuri palveleekin henkilöihin samaistumista ja viihtymistä. Keskiluokkainen yleisö haluaa lukea romaaneja keskiluokkaisesta elämästä. Samaistumiskysymys, samaistumiskysymys…
Mutta kuka haluaa samaistua henkilöön, jolle ei koko kirjan aikana tapahdu mitään!
Tiedämme dekkarikirjailijoita, joiden sankareille sattuu ja tapahtuu, koska heille itselleen on sattunut ja tapahtunut. Joku James Elroy, jonka äiti tapettiin hämärissä olosuhteissa Jamesin ollessa pikkupoika ja joka sittemmin kirjoitti pari hyllymetriä dekkareita L.A:sta, jossa kauniit naiset tapetaan ja korruptoituneet poliisit jättävät rikokset selvittämättä. Tai vankilassa puolet elämästään viettänyt Edward Bunker. Tai Chandler ja Hammet ja Thompson, joilta löytyi kokemusta viinan kanssa läträämisen lisäksi myös toimimisesta Pinkertonin etsivänä, ovimikkona, ammattipelurina, Hollywood-käsikirjoittajana ja räjähdysaineasiantuntijana.
Mutta toivoa on… Kenties suomalaisen dekkarin seuraava tekijäpolvi on jo kasvamassa kirjailijuuteensa vankeina, yökerhojen portsareina tai nettipokeriammattilaisina. Nämä potentiaaliset dekkarikirjailijat pitäisi vain jotenkin saada rekrytoiduksi kirjallisuutta tuottavan toiminnan pariin. Ja nykyiset suomalaiset dekkarikirjailijat voisivat alkaa kirjoittaa dekkareiden sijaan kesäteatterinäytelmiä, sillä juuri kesäteatterimaailmaan Spede Pasasen autotallin nurkasta lainatut henkilöhahmot ja vitsikkyyttä tavoitteleva horina sopivat paremmin kuin hyvin!
Teksti: Teemu Kaskinen
Kirjoittaja on suomalainen näytelmäkirjailija.
