Ritareiden Suomi
Suomessa on nykyään kymmeniätuhansia ritareita
Kun keskiaikamarkkinat pärähtävät kesäkuun lopussa käyntiin, saadaan jälleen ihailla vanhaa ritariloistoa: haarniskoja, turnajaisia, uljautta, kauniita linnanneitoja ja sen sellaista. Siis kaikkea sitä, mitä nykyihmiselle mielikuva keskiaikaisesta ritarista edustaa. Ja tarkoittaahan ritarillisuus edelleen kielenkäytössämmekin pyyteettömyyttä, rohkeutta, kunniallisuutta ja herrasmiesmäisyyttä.
Alun perin ritarin idea syntyi sydänkeskiajalla, joskus vuoden 1100 paikkeilla. Nimensä mukaisesti ritari on ratsastaja, ruotsiksi ”riddare” tai saksaksi ”Ritter”. Tällaiseksi ratsusotilaaksi pääsi joko syntymällä oikeaan sukuun tai osoittamalla urheutta taistelussa.
Uudelle ajalle tultaessa – tai oikeastaan jo vähän aiemminkin – ritarit kuitenkin katosivat, kun sodankäyntitavat ja aseet ajoivat kiiltävien haarniskojen ohi.
Eivät ritarit silti sukupuuttoon kuolleet. Esimerkiksi Suomessa on tänäkin päivänä kymmeniätuhansia ritareita. Tosin he eivät enää asuu linnoissa, vaan valmistaloissa, tai jos ovat vähän ylempää ritaritasoa, niin kivilinnoissa kaupungin keskustassa.
Edelleen on nimittäin mahdollista päästä ritariksi osoittamalla rohkeutta tai ainakin tekemällä palveluksia isänmaalle. Tai edes kunnallishallinnolle. Itse asiassa jopa kunnostautuminen yksityissektorilla kelpaa. Vaikka samaa isänmaatahan ne kaikki edustavat.
1200 uutta ritaria vuodessa
Suomessa toimii kolme valtiollista ritarikuntaa: Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta, Suomen Leijonan ritarikunta ja Vapaudenristin ritarikunta. Niiden suurmestarina toimii Suomen presidentti. Vapaudenristin ritarikunnan ansiomerkit liittyvät yksinomaan maanpuolustukseen.
Keskiaikamarkkinoiden komeita ritareita katsellessa kannattaakin muistaa, että kyse on itse asiassa ihan samasta asiasta kuin mitä nykyritarikunnat edustavat. Ajat vain ovat toiset, eikä nykyritareiden tarvitse enää osata ratsastaa (ja mahasta päätelleen ei yleensä taistellakaan). Yhtä kaikki kyse on palveluksista lääninherralle, tässä tapauksessa valtiolle.
Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien yhteisen hallituksen sihteeri, suurlähettiläs Pekka Oinonen kertoo, että kaikkiaan kunniamerkkejä myönnetään vuodessa noin viisituhatta. Niistä ritarimerkkejä on yli tuhat. Merkkejä on jaettu ritarikuntien perustamisesta saakka, joten jos laskee vaikka vain sodan jälkeiset kunniamerkit, niitä on lähes kahdeksankymmentätuhatta. Melkoinen osa vanhojen kunniamerkkien saajista on tietysti jo kuollut, mutta jos ajattelee että vaikka kaksi kolmasosaa olisi elossa, niin ritareita on yli 50 000.
Se on melkoisesti enemmän kuin keskiajalla, jolloin Suomessa ei ollut ihmisiäkään kuin muutama sata tuhatta!
Presidentti päättää
Sen, kuka ritarimerkin saa, päättää ritarikuntien hallituksen esityksestä presidentti. Hallitukselle potentiaalisia ritareita ehdottavat ministerit, eduskunnan puhemies ja puolustusvoimien komentaja. Heille ideoitaan taas tarjoilevat esimerkiksi liitot, järjestöt ja aluehallinto. Toki ministerit, puhemies ja komentaja voivat ehdottaa ihan omin päinkin, jos siltä tuntuu.
Peukalosääntönä on, että alle nelikymppisestä ei tehdä ritaria eikä alle viisikymppisestä komentajaa. Mahdollinen mitalisade siis painottuu uran kypsempiin päiviin. Määritelmällisesti näitä kunniamerkkejä saa merkittävistä palveluksista isänmaan hyväksi. Pakettiin liittyy myös tietty moitteettomuus: vaikka palvelukset olisivat suuria (tai ainakin keskitasoa suurempia), se ei riitä – pitää muutenkin osata käyttäytyä ihmisiksi.
– Käytännössä kunniamerkit painottuvat valtiolliselle puolelle, mutta kyllä yksityisellä sektorillakin kunniamerkkejä saadaan. Myös niitä kaikkein korkeimpia, suurristiä myöten Oinonen kertoo.
Entä onko oikein puhua näistä ritarimerkin saaneista ritareina – edes nykyajan ritareina?
– Mannerheim-ristin ritareista ilman muuta, mutta ei se kaukaa haettua ole muidenkaan kohdalla. Onhan se sellainen ritariarvon saaneiden ihmisten yhteisö.
Roope Lipasti
Turun Keskiaikamarkkinat 28.6.–1.7.
Lasten turnajaiset Turun linnan pihalla 30.6.
Ks. linkit ohessa.
