Jari Halosen Kalevalassa näyttelijäntyö perustuu vahvasti turkkalaiseen näkemykseen. Kuvassa Sampo (Tommi Eronen) ja Aino (Pirjo Lonka).


15.11.2013 | Elokuva-arvostelu

Sumeaa Kalevalaa

Jari Halosen uutta elokuvaa on odotettu, ei vähiten edellisen, orgaanisella tavalla Suomen luonnon sisäistäneen Aleksis Kiven elämän (2002) ansiosta. Kalevala – Uusi aika ei kuitenkaan jatka Kivi-elokuvan viitoittamaa tietä. Halosen Kalevala menee ihan omaan suuntaansa.

Muinaismaailmassa Kalevala ja Pohjola ajautuvat sammon, seppä Ilmarisen takoman myyttisen ihmekoneen takia sotaan. Nykymaailmassa kansainvälisen konsernin johtaja, näyttelijä Väinö Väinölän poika Sampo Väinölä (Tommi Eronen) tulee tietoiseksi noista menneisyyden dualistisista voimista juuri kun hänen firmansa on tuomassa markkinoille ihmismieleen vaikuttavaa virtuaalilaitetta ja hänen ensimmäinen lapsensa on syntymäisillään. Ahneuden äärellä ollaan, molemmissa tasoissa.

Halonen tarjoaa elokuvan ytimenä tuon sampo-virtuaalimaailma rinnastuksen itsessään ja käyttää sitten hiventä vailla kaksituntisensa näyttämällä, miten ja kuinka rikotulla estetiikalla hän oivalluksen tahtoo välittää. Vahvasti turkkalaiseen näkemykseen perustuva näyttelijäntyö on Halosen estetiikan tärkein väline. Koska näyttelijäntyö on niin omalakista, on hivenen yllättävää, että muilla osa-alueilla, kuten käsikirjoituksessa ja äänimaailmassa, on sovellettu hyvinkin standardiratkaisuja.

Ennakkotiedoissa mainitun tuhannen ihmisen työryhmän ohjastamisessa on ollut työsarkaa. Monitahoisuus – ja tasoisuus – näkyy ja kuuluu näyttelijäntyössä ja puheilmaisussa.  Mukana on avustajia, harrastajia, lapsinäyttelijöitä, puoliammattilaisia ja hyvinkin erilaisella otteella kokonaisestetiikkaa lähestyviä ammattilaisia. Esimerkiksi Tanja-Lotta Räikkä loistaa ammattitaidollaan tässäkin lajissa,  Olavi Uusivirta ei halua tai pysty oikein antautumaan Halosen visiolle ja Pirjo Lonka näyttää paikoin siltä, kun pinnistelisi lähinnä pokkansa pitämisessä. Muinaisen Kalevalan aikatasolla hahmot ja tapahtumat jäävät kautta linjan jäykähköiksi ja teatraalisiksi. Tarkoitetun ja tahattoman erilaisen estetiikan läsnäolo pelkästään näyttelijäntyössä ei varsinaisesti helpota katsojan osaa. 

Vajaan parituntisen sumeilun lopussa vihjaillaan matriarkaaliseen, äiti maa-henkiseen ”totuuteen”. Kun elokuva itsessään on kuitenkin toteutettu hyvin perinteis-patriarkaalista katsantoa noudatellen ja kliseisiä nais- ja mieskuvia tarkasti viljellen, on viimeminuutin vihjailua vaikea ottaa varsinaisena sanomana. Halosella on myös viesti. Sen sijaan että hän kertoisi sen itse elokuvassaan, se on muotoiltu powerpoint-tyyppiseksi esitelmäksi kohtausten väliin. Viesti liittyy tietoisuuteen.

Kaiken kaikkiaan on pesuvesi sen verran sameaa, että jos vauva oli, se saattoi mennä katsojan osalta ikkunasta jo ennen syntymäänsä. Katsomiskokemuksena elokuva tarjonnee tapauksen, se todellakin on ”jotain aivan muuta”. (ae)

MObile (2/6)

Kalevala – Uusi aika, ensi-ilta Turun Kinopalatsissa 15. marraskuuta.

Turun Aika -näköislehti

Turun Aika -näköislehti

Lue näköislehti