Suomirockin sivuhenkilöt heräsivät henkiin
Muistatteko vielä vaalean tytön, jolla on lenkkitossut sylissä ja se varmaan luulee saavansa miehen jos se jumppaa? Tai kuinka seinän takana mummo jatkoi yskimistään? Tai mitä oikeastaan tapahtui Matias Myyrälle?
Näihin laulujen sivuhenkilöihin kaikki ovat törmänneet, mutta he ovat, no, sivuhenkilöitä, joten ei heistä sen enempää.
Paitsi nyt enemmän.
Kirjailija Jussi Seppäsen uudessa teoksessa Suomirockin statistit näille tutuille tuntemattomille annetaan elämä. Jokainen on saanut oman novellinsa, biisilistassa on niin Maija Vilkkumaata, J. Karjalaista, Eppuja, Tuomari Nurmiota kuin Juicea. Myös encore on luvassa, tietenkin.
Sivuhenkilöt kiinnostavat Seppästä muun muassa siksi, ettei heillä ole juonenkuljetusvastuuta:
– Lisäksi he ovat usein paljon kiinnostavampia kuin päähenkilöt. Tinttihän on tästä hyvä esimerkki: se on täynnä hienoja sivuhenkilöitä ja ainoa, joka ei ole millään tasolla kiinnostava on Tintti itse.
Sivuhenkilöiden kautta voi myös tulla hyvin eri kulmista tarinaan, koska heistä ei tiedetä. Seppäsen mielestä sivuhenkilöissä on myös yksi erityisen tärkeä puoli:
– Vaikka se kuulostaa naiivilta, niin ajattelen, että kaikki ihmiset ovat tärkeitä. Siis että se näkymätön vasen pakki saattaa sitten kuitenkin ratkaista pelin! Nyt kun olen ollut järjestämässä hiljan edesmenneen äitini asioita niin huomaan kuinka jatkuvasti jostain tulee joku puolituttu tai kokonaan tuntematon ja auttaa – asiat hoituvat ja ratkeavat. Ihmiset tekevät sellaista.
Läheiset sivuhenkilöt
Kirjoittaessaan Seppänen tykästyi erityisesti Eikka-enoon, joka on hyvin piellä maininnalla Miljoonasateen – tai Tom Waitsin – Rokkibändi Wounded Knee -biisissä. Hän laittaa autotallinsa sillä lailla valmiiksi, että rokkibändi voi sen vallata ja se on hänen ideansakin – hän ei sitä pojille tarjoa.
Jussi Seppänen: Suomirockin statistit, WSOY 2026.
Toinen läheinen on Pullonkerääjä:
– Se on Saa kiljua -bändin biisi ja vähän erilainen sikäli, että siinä on yhteiskunnallinen puoli vahvasti mukana. Harrastan itse pullonkeräilyä ja olen huomannut, että nykyään hyvin eri näköiset ihmiset tekevät sitä kuin aiemmin. On ihmisiä, jotka näyttävät siltä, että heillä on työpaikka ja rahaa. Mutta silti he elävät jonkinlaisessa epävarmuudessa, minkä tähden he keräävät pulloja euron tuntipalkalla perjantai-illalla. Se asia nousi tärkeämmäksi siinä tarinassa.
Ja sitten on Matias Myyrä:
– Hänet mainitaan laulussa kolme kertaa mutta kertaakaan hän ei itse ole paikalla tai sano mitään. Novellissa hän on parturi ja kuulee radiosta ensimmäistä kertaa tämän biisin ja traumatisoituu, kun ei ole lainkaan tiennyt koko hommasta yhtään mitään.
Mitä sanoo J. Karjalainen?
Seppänen on itse vannoutunut livemusiikki-ihminen, ja viisikymppisenä hänelle on tietenkin myös suomirock tullut jo nuorena tutuksi, vaikkei hän ihan siihen huippukauteen ehtinytkään:
– Osaan kyllä laulaa mukana suurimman osan vaikka Eppujen biiseistä. Silti suomirock ei ole ollut minulle keskeisin genre, joskin sen tietynlaisesta junttimaisuudesta olen aina pitänyt. Oma musiikkimakuni on enemmän punkin ja vaihtoehtoisemman musiikin saralla. Keikoista tykkään ja käyn paljon kuuntelemassa livemusiikkia. Kai siinä on sekin, että tykkään ihmisistä ja keikoilla niitä näkee. Olen siis poikkeuksellinen kirjailija: tykkään puhua.
Sanoitusten julkaisuun kirjassa on tietysti pyydetty luvat, joten alkuperäiskirjoittajat tietävät odottaa kirjaa. Miltä se tuntuu?
– Eniten jännitän J. Karjalaista, sillä hän oli kuulemma innostunut asiasta ja oikein tarkisti, että sanat varmasti on laitettu oikein. Minun tulkintani kuitenkin on aika kaukana Karjalaisen tekstistä ja mitä jos sen onkin hänen mielestään ihan hirveä! Sitten ei auta kuin sanoa, että tosissani tein ja sanojeni takana seison. Olavi Uusivirran puolestaan tunnen, ja kun hänen kanssaan juttelin, hän kertoi biisinsä taustoista, jotka sitten unohdin saman tien, koska minulle se henkilö on erilainen.
Äänikirja OnlyFansissa
Yksi erikoisuus kirjassa on, ettei se ilmestynyt normaalisti äänikirjana. Tai äänikirja julkaistiin, mutta OnlyFansissa. Mitä ihmettä?
– Oma suhteeni äänikirjoihin on, että ok, niitä on ja tulee olemaan. Mutta minua ärsyttää, että niitä kutsutaan kirjoiksi. Ikään kuin äänikirja olisi se, mitä olen tehnyt. Sen pitäisi olla vaikka että ”Tämä äänikirja perustuu JS:n romaaniin…” Tai että ”Tämä äänikirja on köyhä mukaelma JS:n romaanista…” Niiden välillä pitäisi olla selkeä ero. Se on vähän niin kuin että tekisin jollekulle oikein hienon ja mietityn illallisen ja juuri ennen kuin aletaan syömään, se kaikki tungetaankin yhteen ja samaan muovikassiin ja sanotaan että tuossa on Seppäsen teille tekemä ateria, olkaa hyvä.
Niinpä Seppänen päätyi itse lukemaan tekstit – ihan normaalisti studiossa – ja valitsi julkaisualustaksi OnlyFansin:
– Se on mielestäni hyvä ratkaisu. Siinä on erotettu viihde ja taide niin, että viihteen löytää OnlyFansin puolelta. Siellä minua kiehtoo myös se, kuinka aiemmin halveksitut aikuisviihdetähdet ovat – ainakin jotkut – pystyneet sen kautta saamaan toimeentulon. Ehkä kirjailijat tulevat nyt perässä!
Tosin novellit ovat siellä kyllä ihan ilmaiseksi saavilla, joten Seppäsen lompakkoa se ei lihota. Alusta kuitenkin mahdollistaa paitsi pienimuotoista kapinaa, myös bonusraidat:
– Teen sinne myös ikään kuin ”musiikkivideoita”, joita tulee sitä mukaa kun inspiraatio iskee. Nyt vaikkapa on kirjan esipuhe kuvattu eräässä autiotalossa ja luen sen siellä sivu kerrallaan eri paikoissa.
Ehkäpä se on osaltaan myös kirjan punkosuutta!
Teksti: Roope Lipasti
• Jussi Seppänen: Suomirockin statistit, WSOY 2026.
