Uudistunut Harjunpää

Matti Yrjänä Joensuun luoma rikosylikonstaapeli Timo Juhani Harjunpää Helsingin rikospoliisin väkivaltaosastolta on seikkaillut kirjallisessa muodossa 11 kertaa, elokuvallisessa kuusi. Nyt nimiroolissa nähdään Peter Franzén. Mutta eikös vuonna 1976 ensiesiintynyt Harjupää ole mielikuvallisesti jonniinverran vanhempi kuin vuonna 1971 syntynyt Franzén? Juuri jämähtämisen vanhoihin mielikuviin ohjaaja Olli Saarela on mitä ilmeisemmin halunnut välttää.

Franzén ja Irina Björklund Harjunpään vaimona tekevät sinänsä passelia työtä tyttärensä väkivaltaisesti menettävänä, omilla tavoillaan asiaa surevana pariskuntana. Rauno Ronkaisen tyylikkäästi kuvaama elokuva lähtee liikkeelle säpäköillä, mutta jo kohta kovin tyhjiltä tuntuvilla kuvilla. Pian sitä toivoo, että vähitellen jo haukattaisiin kiinni itse tarinaan. Niin ei oikeastaan koskaan tapahdu. Kupletin juoni on niin moneen kertaan nähty, että kun Sampo Sarkolan esittämä, oman käden oikeudella toimiva metromurhaaja sitten suuntaa kiinnostuksensa rouva Harjunpäätä kohti, ei katsomossa ainakaan jännitys tihene.

Ensin Joensuu siis kirjoittaa Harjunpään (nimi annettu virkatehtävässä vuonna 1966 kuolleen poliisin mukaan) mahdollisimman todentuntuisen suomalaisen poliisin, sitten Saarela karsii tarinasta oikeaan elämän ja realistiseen poliisintyöhön liittyvän ja korvaa ne ylikansallisilla poliisisarjahahmoilla, kuten Jenni Banerjeen mustatukkaisella semigoottipoliisilla. Se, mikä oli nimenomaan arkista suomalaista ei enää ole ja lopputulos on universaalia poliisarjakauraa, jonka muut toisaalla tekevät persoonallisemmin. Tietenkin on mahdollista, että Saarela on halunnut osoittaa, että suomalaisuuden aika on ohi. Sen kertominen olisi sujunut jollain muulla genrellä näppärämmin. (ae)

MObile (2/6)

Harjunpää ja pahan pappi, ensi-ilta perjantaina 29. lokakuuta – Kinopalatsi 1 & 4.