Eput normaalia lähempää
Todettakoon heti alkuun, että Saku Pollarin (Kansalainen Jussila) dokumenttielokuva Eppu Normaali -yhtyeestä ei läpäise Becdelin testiä, joka, kuten muistamme, selvittää, onko elokuvassa naisia, onko heillä nimet, puhuvatko naiset keskenään sekä puhuvatko naiset muusta kuin miehistä. Eput-elokuvassa vilahtaa kaksi naista: toinen on Syrjän veljesten äiti Kirsi Kunnas, toinen on rinnat paljaana heiluva bändäri, joka vilahtaa dramatisoiduissa mennyttä aikaa kuvaavissa jaksoissa Eppu Normaalin keikkabussissa.
Huonot Bechdelin pisteet eivät kuitenkaan tässä tapauksessa muodosta ongelmaa, sillä elokuva kertoo vain miehistä koostuvasta Eppu Normaali -yhtyeestä. Itse asiassa huonot Bechdelin pisteet antavat lukuohjeen: pitää katsoa tarkasti sitä mitä näytetään, ei sitä mistä ei puhuta ollenkaan. Elokuvassa ei kerrota Eppujen perhe -elämistä, kodeista tai ajatuksista Suomi-rockista tahi hiphopista.
Elokuvassa kerrotaan Eppu Normaali -yhtyeen tarina. Se, miten kaikki alkoi Pantse Syrjän bändiprojektista, jota pikkuveli Martti tuli sotkemaan, musiikillisesta kehityksestä ja miehistön muutoksista vuosien varella. Elokuvassa kerrotaan myös biisien taustoista ja 40-vuotisuuttaan sinfoniaorkesterilla vahvistettuna juhlivan bändin kovista nousuista ja rankoista laskuista.
Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen katsoja katsoo kelloon, sillä kerronta on verkkaista ja perusteellisesta. Sitten ei tule enää mieleenkään miettiä aikaa, sen kulumista ja kestollisuutta muussa kuin elokuvan tarjoamassa, etenkin Martti Syrjän kautta sekä veljeensä Pantseen että koko elokuvaan virtaavan maadoituksen ja seesteen muodossa.
Pollarin ratkaisu dramatisoitujen osien osalta on onnistunut, tyylitelty ja toistoa kaihtamaton menneisyyden materiaali on toteutettu tyylitajulla, jota joskus puuttuu jopa BBC:n historiadokumenteista.
****
Teksti: Anna Eloaho
Eput-elokuva, ensi-ilta Turun Kinopalatsissa 2. joulukuuta.