Kaupunki tulee Turkuun

Vuosina 2007–2013 Turun "vetovoiman ja elävän kaupunkikulttuurin" edistämiseen käytetään 2,65 miljoonaa euroa EU:n yhteistä ja 6 miljoonaa kuntalaisten omaa rahaa, kertoivat päättäjät. Tällä summalla joen eri puolille jääneet kulttuurikeskukset yhdistetään uudelleen rakennettavalla Pennisillalla ja kävelykeskusta laajennetaan Auran rannoille. Paljon muutakin on mielessä, jotta yhteinen kaupunki saadaan takaisin asuinalueiden ja kauppakeskusten pirstomaan Turkuun.

Samalla voi tietysti käydä niin, että yhä useampi kirjailija pakenee päälle käyvää kaupunkia maalle, jonne urbaani ihanne ja talouden muutosvoima ei yllä. Houkuttelevana suomalainen kirjailija näki kaupungin viimeksi yli sata vuotta sitten, ja silloinkin kaukaa katsottuna.
           
Juhani Ahon romaanissa Yksin (1890) kertoja aavistaa Pariisin metropolin lumoavan mittakaavan parhaiten yön hämärässä, "sähköllä valaistujen bulevardien kajastuksesta ja eri haaroilla tuikkavista tulista". Vasta lähempi tuttavuus tuo pettymyksen, kyllästymisen ja arvottomuuden tunteen. Ruumiiseen tulee outo levottomuus, "niin kuin räsähtäisi sähkökipinä joka hermon nenästä", ja sitä paitsi kaikki mahtavat monumentitkin vaikuttavat vain ihmisen pyrintöjen hyödyttömiltä irvikuvilta, suurten lasten leikiltä. "Nykyaika on humbuugia", kertoja päättelee, ja eurooppalainen suurkaupunki kaikista suurinta.

Paljon suopeampi ei ollut seuraavalla vuosisadalla Volter Kilpi, kun hän kauppatorin laidalta tarkasteli yleisen teknisteollisen kehityksen ulottumista myös kotimaiseen taide-elämään: "Koko hätäinen, joka hetki uusia näkemyksiä paljastava edistyminen ja uudistuminen kaikilla tieteen aloilla tartuttaa sielunelämämme jonkinmoisella kiirehtivällä omistushalulla ja voimalla. Ja ihmeellinen on se uusi tyyli, joka täten on muodostunut. Levoton, äkillinen, värähtelevä, ihmeellisissä salamallisissa väläyksissä elämää näkevä."
       
Vielä tässä vaiheessa uuden uhkaan sentään sisältyi uutuuden viehätys, ehkä jopa kiinnostus esteettiseen riskinottoon. Nykypolvelta se on useimmiten tyrehtynyt. Hannu Raittila edustaakin hyvin maalta kaupunkiin muuttaneiden taiteilijoiden lapsia, maalle muuttajia. Kaupunkikulttuuri on konservatiivisin ja epädynaamisin asia, jonka ihminen on kehittänyt, Raittila murehtii esseekokoelmassaan Liikkumaton liikuttaja (2004): "Kaupungin idea on vakioida olosuhteet. Vuoden- ja vuorokaudenajoilla tai säätilalla ei saa olla merkitystä. Siksi kaupungissa ei ole aikaa eikä aitoa ajankohtaisuutta. Se on samaa kertaava pysyvä olotila, kolmivuoroprosessi ilman pyhää ja arkea. Kaupunkielämää kuvaa toiston synonyymi, syke."

Kaupunki on siis järjestetty ja yhteen sullottu, ahdas ja muokattu. Jos tästä sielun alennustilasta haluaa löytää inhimillisen elämyksen, sitä pitää etsiä Raittilaa herkemmältä taitelijalta. Sellainen on ehkä hieman yllättäen Arto Salminen, jolla lyhyen elämän ja uran aikana riitti kärsivällisyyttä arjen estetiikalle: "Astiat kilahtivat, kassakone pimputti pirteän melodiansa sitä varmemmin mitä kauemmin se oli ollut hiljaa. Äänistä oli pystytetty rakennelma, jonka purkaminen tiedettiin mahdottomaksi hankkeeksi. Rauhattomat kädet koettivat rypistellä äänet piiloon keltaisiin lautasliinoihin, joissa luki Simpukka. Kahvit hengästyivät kupeissaan. Ajattelemattomat ihmiset antoivat niille lusikalla lisää vauhtia. Joku imi hälinän keuhkoihinsa filtterin läpi ja puhalsi sinisenä savuna ilmaan."

Tässä Ei-kuoren (2003) katkelmassa Salmisen niukka, mutta monia aavistuksia herättävä tyyli on edustavimmillaan. Jo sitä lukiessa olo rauhoittuu. Tulee tunne, että ainakin toisinaan Raittilan mainitseman rytmin voi valita itse. Myös kaupungissa.

Teksti: Putte Wilhelmsson