Kesäpäivä Kansanpuistossa
Kesäkuuman aiheuttama urbaani ahdistus ei ole uusi ilmiö. Turkulaiset ovat harrastaneet maallepakoa jo parin vuosisadan ajan, kaupungistumisen asteeseen katsomatta. Herrasväki otti 1800-luvun puolimaissa tavakseen muuttaa kesäksi huvilalle. Huvila Ruissalosta tai Hirvensalosta oli harvojen herkkua, mutta lämmin vuodenaika laajensi myös tavallisten kaupunkilaisten vapaa-ajanviettomahdollisuuksia. Kesäistä ulkoilmaelämää vietettiin omatoimisesti retkeillen. Vähitellen myös kaupunki otti asiakseen tarjota asukkailleen puistoalueita ja kaupunkivihreää.
Yhdeksi suosituimmista vapaa-ajanviettopaikoista kehittyi Ruissalon Promenadi, Kansanpuiston edeltäjä. Ruissalosta oli jo huvilapalstoittamisen yhteydessä vuonna 1846 varattu yksi palsta yleiseksi puistoalueeksi. Se sai ajan tavan mukaan nimekseen Allmänna Promenaden, kaikille avoin kävelypuisto. Puiston varhainen toteutus ei tosin ollut järin kansanomainen: siitä toivottiin Kööpenhaminan Tivolin tai Tukholman Djurgårdenin kaltaista huvittelupaikkaa. Promenadille saatiin jo alusta pitäen ravintola ja keilarata, jotka yhdessä vesikioskien ja musiikkipaviljonkien kanssa olivat tyypillisiä porvarillisten kaupunkipuistojen elementtejä.
1800-luvun puistot suunniteltiin sivistyneistön toimesta ja sen tarpeisiin: oli kiemurtelevia kävelyteitä rauhalliseen käyskentelyyn sekä kohtaamispaikkoja, joilla vaihtaa tervehdyksiä ja kuulumisia. Nurmikentille ei ollut luvallista astua ja puistot olivat muutenkin aikuisväestölle suunnattuja. Virvokkeet tuli ostaa ja nauttia kesäravintoloissa, joiden hinnat olivat kävijäkunnan kukkarolle sopivia.
Ajan lehtikirjoittelusta käy ilmi, että työväestöä ei sivistyneistön puistoissa juuri näkynyt ja puistojen muutos epävirallisempaan ja toiminnallisempaan suuntaan antoi odottaa itseään. Vaatimattomampikin huvittelu vaati aikaa ja rahaa. Ruissaloon ja lähisaaristoon kulki runsaasti pieniä höyrylaivoja, jotka olivat luonnollisesti maksullisia. Varakkaampi kansanosa saattoi kyllä suoriutua höyrylaivapileteistä, mutta monilapsiselle työläisperheelle ne olivat kalliita.
Tämän lisäksi esimerkiksi Promenadin ravintolaa pidettiin niin hintavana, että jopa Åbo Underrättelser mainitsee asiasta elokuisessa artikkelissaan vuonna 1860. Ravintola säilyikin turkulaisherrojen juottolana aina 1900-luvun alkuun asti. Kaupunkialueen ulkoilmaravintoloissa taas päti kirjoittamaton sääntö, jonka mukaan itse ravintolat olivat herrasväelle ja puistojen liepeet muille kaupunkilaisille.
Luonnon helmaan
Ei siis ihme, että vapaamuotoinen retkeily kaupungin liepeille oli tavallisten turkulaisten keskuudessa suosittua. Kaupungin laidoilla oli tyhjiä tontteja ja jättömaita, joista muodostui eräänlaisia epävirallisia puistoalueita. Muun muassa nykyinen Patterinhaka oli vaatimattomampien eväsretkien kohteena.
Kauniina päivinä turkulaiset tekivät kävelyretkiä Pansioon, Katariinanlaaksoon ja Uittamolle. Lähitienoiden isommat maalaistalot, ”kartanot” esimerkiksi Hirvensalon Moikoisissa tai Ruissalossa, olivat myös suosittuja kävelyiden kohteita. Niistä sai ostaa piimää ja maitoa retkieväiden särpimeksi.
Myös vesitse tehtiin omatoimisia retkiä. Perheet tai perhekunnat lähtivät soutuveneellä johonkin sopivaan lähisaareen. Esimerkiksi Kulhoon oli mahdollista leiriytyä. Lauantai-iltapäivällä heti lyhyemmän työpäivän jälkeen näkyi Airistolla rivakasti soutavia perheenisiä luotsaamassa perhettään kohti leiripaikkaa, jossa myös yövyttiin. Teltan tapainen rakennettiin yleensä puiden väliin sidotuista airoista. Suojana toimi öljyllä kyllästetty kangas, joka piti ainakin pienemmän sateen ulkopuolella. Nuotiolla keitettiin kahvit, sen loimussa syötiin eväät, kuivateltiin ja lämmiteltiin. Monien retkillä yhdistyi huvi ja hyöty: sunnuntaiaamuna saatettiin nousta jo varhain onkimaan, jotta kalaa olisi myös kotiin vietäväksi. Kivien välissä keittyi tarpeen tullen pyhämurkinaksi kalakeitto.
Omatoimisuus ja spontaanius luonnehtivat tavallisten turkulaisten ulkoilmaelämää ja kesänajan huveja. Retkikohteet ja illanviettopaikat vakiintuivat itsestään ja tieto tapahtumista kulki suusta suuhun. Polkupyöriä oli perheessä yleensä yksi jos sitäkään. Siksi tanssipaikoille oli vielä kymmen- ja kaksikymmentäluvuilla tavallista tulla kävellen kaupungista asti. Ruissalossakin järjestettiin latotansseja ja oli tiettyjä kallioita tai tienhaaroja, joissa mentiin piirileikkiä. Piirileikit olivat hyvin suosittuja eivätkä välttämättä vaatineet säestystä, sillä tanssijat lauloivat itse. Helppoja, lyhyitä rallatuksia saatettiin osata kymmenittäin.
Vaikka julkisessa puistotarjonnassa olisikin ollut puutteita, oli vuosisadan vaihteen Turku varsin vehreä kaupunki. Lukuisilla sisäpihoilla oli kukoistavia puutarhoja, joissa asukkaat saattoivat oleskella. Puutalo-osakeyhtiöiden pihojen syreenimajoissa istuskeltiin yhdessä, rupateltiin ja tehtiin käsitöitä.
Kaupungeille oli kuitenkin tärkeää olla mukana ajan kehityksessä ja tarjota kaikille asukkaille mahdollisuus ulkoilmaelämään. Vähitellen käsitys puistoista ja niiden käyttäjäkunnasta muuttui ja moninaistui. Keskustelu kaupunkien työväestölle suunnatuista viheralueista käytiin kuitenkin yhä porvariston keskuudessa ja kuvasti sen käsitystä kohderyhmästä: puistojen tuli olla luonnollisia, suunnittelussaan yksinkertaisia ja vähemmän hienostuneita yksityiskohtia omaavia. Puistoissa oli hyvä olla mahdollisuus liikunnallisiin aktiviteetteihin. Kulttuuritarjontaakin tuli olla, väkijuomia ei missään tapauksessa.
Uimaan. pelaamaan, teatteriin, tansseihin
1900-luvun alussa Ruissalon Promenadin ulkoasua ja toimintoja kehitettiin. Rannalle päätettiin rakentaa uusi laituri pienemmille veneille sekä kunnostaa penkkejä ja keilarata. Uusi uimalaitos oli suuri aidattu lautarakennelma, joka oli jaettu kahteen yhtä suureen osaan miehille ja naisille. Molemmilla puolilla oli komeat puiset hyppytornit.
Uinti oli ensimmäisiä kaupungin tukitoimien kohteena olleita urheilumuotoja. Lasten uimakoulut saivat suuren suosion. Uimakoulua käytiin useana kesänä peräkkäin ja saavutukset huomioitiin juhlallisesti. Jokaisen kauden päätteeksi järjestettiin promootiotilaisuus, jossa uimakandidaateiksi ja uimamaistereiksi ansioituneet saivat päähänsä seppeleen. 1920-luvulla pikku uimareilla oli jopa omat asunsa: kandidaattien puvut olivat siniset, maistereiden punaiset.
Uimalaitosrakennelmaan kuuluivat ”basengit” – aitaukset, jotka erottivat mies- ja naisuimarit toisistaan. 1930-luvulla Kansanpuiston hiekkarannalla oli jo tavallista liikuskella uimapukusillaan. Keskustelua käytiin kuitenkin siitä, oliko nuorukaisten ja neitosten sopivaa olla niin vähäpukeisena toistensa läheisyydessä.
Ulkoilmaelämä ja suoranainen auringonpalvonta otti jo 20-luvulla voittoa häveliäisyydestä. Myös uudet liikunnalliset harrasteet vaativat keveitä ja toimivia asuja: kummarit ja simmarit olivat lasten toiveiden kesäasu. Käsitys ruumiinliikunnon tarpeellisuudesta oli tapetilla ja 1900-luvun alussa puistoja kehitettiin erityisesti lasten etua ajatellen. Niissä piti olla tilaa vapaille leikeille.
Myös Turun päättävät tahot näkivät Promenadin nyt ensisijaisesti nuorempien ikäpolvien ja perheiden virkistysalueena. Muun muassa vuorolaivojen liput pyrittiin nyt pitämään niin edullisina, että monilapsisetkin perheet saattoivat halutessaan lähteä Ruissaloon vapaa-ajanviettoon. Kun pienimmät lapset leikkivät hiekkarannalla ja rantavedessä, nuoriso ui ja pelasi erilaisia ulkopelejä. Lentopallo oli uutta hupia toisen maailmansodan alla. Myös Ruissalon Promenadilla ”särvittiin” innolla palloa.
Kansanpuiston suosion kulmakivenä oli sen kesäteatteri. Turun työväenyhdistyksen toiveesta näyttämön takaseinään tehtiin kaksikymmenluvun lopulla avattavat luukut ja esitysten seuraaminen oli mahdollista myös ulkoa käsin. Näin yleisöä saatiin kauniilla säällä enemmänkin, kun katsomo voitiin asettaa puiston rinteeseen. Ulkokatsomoa pyrittiin suojaamaan lipunoston välttäneiltä tirkistelijöiltä, mutta parhaimmillaan katsojia oli jopa läheisissä puissa.
Teatteritila toimi myös tanssilavana. Kansanpuiston tanssit olivat suosittuja ja yleisömäärä saavutti huippunsa sotavuosien jälkeen kun tanssiminen oli jälleen luvallista. Alkuillasta puistoon johtavia hiekkakäytäviä pitkin kiemurteli loputon letka polkupyöriä ja jalan kulkevia. Ruissalossa kuultiin maan eturivin tanssiorkestereja. Lähimmät metsänsaarekkeet antoivat suojan juhlapäivän ryypylle sekä pienimuotoiselle kuhertelulle.
Sunnuntaina Promsulla oli aivan eri yleisö, kun perheelliset tulivat viettämään vapaapäiväänsä piknikin merkeissä. Näiden Kansanpuistossa kesäpäiväänsä viettävien reviiri oli yleensä yhden ”filtin” alan suuruinen. Monilla oli oma kahvipannu mukana, sillä paikan päältä sai ostaa kiehuvaa vettä, jota kaadettiin pannuun ”kahvijauhojen” päälle.
Tämä sunnuntainen vapaa-ajanvietto oli mitä julkisinta toimintaa: syömiset ja juomiset, laulut ja leikit olivat kaikkien nähtävissä ja kuultavissa. Huvilanomistajia ei tällä Yleisellä Käytävällä näkynyt: maassa massojen keskellä istuskelu ei tullut kysymykseen. Yhtäkaikki, Kansanpuisto oli päätynyt sille suunniteltuun käyttöön: kaikkien kaupunkilaisten virkistysalueeksi.
Kirjoittajalta ilmestyy syksyllä 2005 Ruissalon kesänvieton historiaa käsittelevä kirja.
