Kirjailijalle ei kelpaa Katekismus

Kirkosta eroaminen jatkuu lehtitietojen mukaan vanhaan malliin, sen sijaan tunnelma
kirjakaupoissa on entistä hartaampi. Raamatulliset kielikuvat ja pyhät arvot ovat
nyt kirjailijoiden parissa muotia, ja nuorempana taistelulauluja laulanut Pirkko
Saisio yllätti kirjallisuuslehti Parnasson lukijat haastattelulla, jonka mukaan
”kaikenlaisia sosiaalisia kysymyksiä” käsittelevä kirkko ei kykene vastaamaan
ihmisten hengelliseen kaipuuseen:

”Kristinusko elää kuolemisen aikaa, ja hengelliselle etsinnälle on paljon muita ottajia.”

Piispainkokouksen näkökulmasta voikin olla harmillista, ettei kotimaisten kirjailijoiden uusi usko näytä noudattavan Katekismuksessa annettua kaavaa.

Saision omassa romaanissa nimeltä Voimattomuus on niin monia viittauksia Nooaan, Jaakobiin, Jobiin ja paratiisin käärmeeseen, että sen päähenkilöä alkaa välillä jo
vähän hävettää. Uskonkriisiin joutunut pappi epäilee, että oman elämän vertaaminen
Raamatun kertomuksiin on narsistista ylpeyttä, siis kuolemansynti.

Saisio itse on häpeämätön, ja päättää romaanin eräänlaiseen uskonpuhdistukseen.
”Jumala asuu nykyisin muualla”, pappi väittää. Missä? Sitä hän ei tiedä, mutta
kaksi asiaa hän on oppinut: ”Sitä, mitä katsoo, ei voi nähdä. Sitä, minkä omistaa,
ei voi koskaan saada.”

Ratkaisu on erityisen luterilainen, pikemminkin koruton kuin jumalaton. Sillä on
myös kirjallisuudessamme edeltäjä, jota voi Saision sukupolven ja poliittisen
taustan huomioiden pitää yllättävänä. Jumala ei näy V.A. Koskenniemen
myöhäisrunoudessakaan, on vain menetys ja odotus, joita tyhmempi voisi luulla
ateistin mielentiloiksi.

Tero Liukkonen eksyy Jumalan pimeydessä Umberto Econ ja Dan Brownin tontille, ja löytää luostarista käsikirjoituksen, joka olisi voinut muuttaa kristikunnan
historian.

Käsikirjoituksen tekijä on Dionysios Areopagita, joka kertoo tunteneensa monia
Raamatun henkilöitä, ja valehteleepa hän paljon muutakin. Käsikirjoitus on
todellinen dokumentti eikä Liukkosen keksintö, ja Dionysios Ateenan ensimmäinen
piispa, mutta Liukkosen siteeraamat lauseet kirjoitti oikean henkilöllisyytensä
salannut Pseudo-Dionysios yli puoli vuosituhatta väitettyä myöhemmin.

Tekstien synty liittyy teologiseen kiistaan, jossa kreikkalaiset
uusplatonistit yrittivät sepittää omille ajatuksilleen komeamman ja
oikeaoppisemman menneisyyden. Kiistan voittivat seurakunnan ortodoksit,
ja niinpä meillä on yhä tänään käytössä Paavaliin perustuva lakiuskonto
eikä Liukkosta vilpittömästi ihastuttava panteistinen mystiikka.

Salattua mystikon vikaa taitaa olla myös selkeän insinööriproosan tekijäksi sanotussa Antti Tuurissa, jonka tosin tiedetään jo entuudestaan harrastelleen Rudolf Steinerin antroposofiaa.

Tampereen filosofiapäivillä Tuuri mainitsi historiallisten romaanisarjojensa teemoiksi yhteiskunnan toiminnan historian valossa sekä oikeudenmukaisuuden, jolta vaaditaan muutakin kuin se, minkä laki ja katekismus myöntävät.

Tuurin romaaneissa suomalaisten puuhaamat ihanneyhteisöt ovat usein esillä, ja niiden ensisijaiseksi pyrkimykseksi Tuuri ymmärtää elämän tarkoituksen etsimisen ja kosmisesta näkökulmasta syntyvän kyselyn – miksi elämä kiertää pienenä pallona avaruudessa? Uusimmassa romaanissa Taivaanraapijat annetaan joitakin vastauksia.

Kun romaanin kertoja on jo lähdössä Amerikan rakennustyömailta takaisin
Kauhavalle, hän tapaa Matti Kurikan, kuulun sosialisti-teosofin ja
suurlakon organisaattorin, jonka poliittinen ura Suomessa päättyi Oulun
puoluekokouksessa koettuun nöyryytykseen. Kurikalta hän saa matkalukemisiksi Madame Blavatskyn Teosofian avaimen. Siinä sivilisaation paljastetaan alkaneen uponneesta Atlantiksesta ja olevan jälleen nousussa entiselle tasolleen reinkarnaatioiden eli
uudestisyntymisten kautta.

Teosofia antaa ihmiskunnalle melkein yhtä komean menneisyyden ja tulevaisuuden kuin virkapapit saarnoissaan, mutta ei määritä maallista elämää nöyräksi odotteluksi, mikä saattoi sopia paremmin pohjalaiseen ylpeyteen ja nousevan työväestön kaavailuihin.

Aiemmin Kailana tunnetun Tiina Krohnin neljännessä romaanissa rikkaat elävät köyhien loisina, ja laiton elinsiirtobisnes pitää huolen siitä, ettei kyse ole pelkästä
kielikuvasta.

Sama hyväksikäytön rakenne toistuu puutaloidylliin verhotussa avioliitossa ja
pikkuporvarillisissa kulttuuripiireissä. Taide ja rakkaus ovat ravinnon lähteitä,
eikä nälällä ole moraalia.

Aluksi Kortti Recifestä tuokin mieleen sotien välistä eurooppalaista
kirjallisuutta jäytäneen pessimismin, jossa läntisen sivilisaation rappio oli sitä syvempää mitä huikeampiin bakkanaaleihin romaanihenkilöt tarinan mittaan ajelehtivat. Krohnin sepittämässä Tuomelan puutalolähiössä vietetty lumilinnajuhla on mm. ”absurdi” ja ”brutaali”, joten melkoisen syvää on rappio myös nyky-Suomessa.

Romaanin puoliväliin Krohn on sommitellut peräkkäin selkäpiitä karmivan kohtauksen brasilialaisessa elinsiirtotehtaassa ja joulupukin kanssa käydyn keskustelun filosofi Martin Heideggerin eksistentiaalisesta analyysista.

Heideggerin das Man, ”keskivertoihminen” tai ”jokamies”, antautuu yleisten normien huomaamattomalle herruudelle. Hän on kuin Krohnin koulutettu keskiluokka, jonka eleet ja mielipiteet ovat liian täsmällisiä ja harjoiteltuja ollakseen aitoja.

Porvarillisuus on siis jonkinlainen todellisuuden tielle asettuva kuva tai kuvaelma, joka on jatkuvassa ristiriidassa ihmisen autenttisen olemassaolon kanssa. Heideggerilainen jokamies ratkaisee ristiriidan turvautumalla kaksimieliseen (die Zweideutigkeit) lörpöttelyyn (das Gerede), vaikka se onkin epärehellinen ratkaisu. Rehellistä ratkaisua ei
ole. Lörpöttelijä väittää yhdellä mielensä tasolla, että puheessa on asiaa, vaikka myöntää samanaikaisesti, että lörpöttelyn ainoana tarkoituksena on keventää tunnelmaa.

Tätä itsepetosta harrastetaan myös Krohnin romaanissa, kunnes moraalin käytännöllinen ja globaali mittakaava hieman avautuu. Uusi, olemisen inhimillistä mittakaava kunnioittava ratkaisu löytyy syrjäiseltä maaseudulta, jossa maailmanselityksistä ei enää rakenneta toista, rinnakkaista maailmaa.

Päähenkilönsä vanhasta asenteesta Krohn käyttää nyt sanaa, jolla on pikemminkin
teologinen kuin filosofinen painoarvo. ”Penseys” elämää kohtaan on pahan
käytännöllinen, arkinen muoto.

Vanhat kirkkoisät käyttivät penseydestä nimeä ”acedia”, ja se tarkoitti haluttomuutta hyväksyä Jumalan rakkaus sekä siitä johtuvaa ikävän lievittämistä lihan nautinnoilla, koreilulla ja muulla viihdytyksellä. Moderneissa piispankokouksissa penseydestä ei enää juuri puhuta, tilalle ovat tulleet Saision väheksymät sosiaalisen vastuun kysymykset.

Jukka Paarman johtaman luterilaisen kirkon mielestä lähimmäisen auttaminen aineellisessa hädässä on Jumalan hengen vastaanottamista omassa elämässä, mutta kirjailijat kaipaavat jotain yksilöidympää ja mystisempää elämystä. Pirkko Saision ja Tiina Krohnin romaaneissa se näyttää olevan myös jotakin, jonka voi kokea parhaiten Suomen suvessa, saareen vetäytyneenä.

Putte Wilhelmsson

Turun pääkirjasto (Kirjastotalo, Linnankatu 2) ja Musiikkikirjasto (Julinin talo, 2. krs.) ovat avoinna kesällä ma-to 12-19, pe 10-18.
Lasten- ja nuortenkirjasto, (Hjeltin talo, Vanha Suurtori 7) palvelee ma-to 10-19, pe 10-18, la 10-15.
Turun kaupunginkirjaston aukioloajat ja yhteystiedot – www.turku.fi/kirja.