Lumen jäljillä
Suomessa, jopa Turussa, lumi on niin arkinen asia, että harva pysähtyy miettimään, mitä se oikeastaan on.
Mikäpä olisi kauniimpaa kuin pimenevä ilta pikkupakkasella, kun katuvalojen loisteessa taivaalta leijuu valkoisia lumihiutaleita niin kuin timantteja sataisi. Kohta maa peittyy valkeaan ja sen kauneuden melkein haluaisi syödä.
Vaan kannattaako se, syöminen siis? Vettähän lumi viime kädessä on, tai jos tarkemmin määrittelee, niin lumi on ilmakehässä syntyneitä jääkiteitä, jotka ovat pudonneet maahan. Ei kai sellainen kovin myrkyllistä voi olla?
Lumitutkija Sirpa Rasmus Lapin yliopistosta muistuttaa, että vaikka lumi näyttää puhtaalta, niin itse asiassa kide on jo lähtökohtaisesti syntynyt epäpuhtauksien ympärille, siis mikroskooppisten pienten bakteerien tai muiden ilmakehässä leijuvien hiukkasten. Tosin lumitutkija itse ei tästä hätkähdä ja voi hyvin syödä lunta. Tai ainakin joskus:
– Kaupungeissa ei pakokaasujen tähden kauheasti kannata lunta syödä. Jos kuitenkin vaikka retkellä tahtoo sulattaa vettä juotavaksi, niin parasta on kaivaa hangesta syväkuuraa, joka on yleensä puhtainta.
Lukuisia lumia
Syväkuura on yksi lumen laji. Ikinä ei ole nimittäin niin, että olisi vain ihan pelkkää lunta, vaan lumella on aina erilaisia ominaisuuksia. Suomalainen pystyy lonkalta luettelemaan toistakymmentä nimitystä erilaisille lumille. On suojalunta, pakkaslunta, tykkylunta, loskaa, nuoskaa, pyryä, hankikantoa sekä keltaista lunta.
Vaikka lumia on ties kuinka paljon erilaisia, niin lumen ja jään erottelu on sentään helppoa:
– Niin kauan kun jääkiteiden välissä kulkee ilma, se on lunta ja kun ei enää kulje, se on jäätä. Jäässäkin voi toki olla ilmakuplia, mutta ne eivät pääse sieltä mihinkään ennen kuin jää sulaa, Rasmus sanoo.
Lunta syntyy maassakin
Mutta se syväkuura. Se on lumitutkija Rasmuksen oma suosikkilumilaji:
– Se johtuu syväkuuran syntytavasta. Se ei ole satanut taivaalta, vaan syntyy maassa, lumipeitteen sisällä. Se on myös eläimille hyödyllistä lunta, joskin vuoristossa riski lumivyöryjen takia, Rasmus kertoo.
Syväkuuraa kutsutaan myös sokerilumeksi, sillä se on, no, sokerimaista ja jokainen lumilinnoja tehnyt lapsi tietää, että sitä ei oikein saa kiinnitettyä eli se valuu seinistä kuopan pohjalle. Se johtuu siitä, etteivät sidokset kiteiden välillä ole niin hyviä. Metsäneläimet sen sijaan pitävät siitä, sillä siinä on helppo kulkea.
Sokerilumi syntyy, kun lumipeite elää. Hanki on nimittäin hyvin dynaaminen, vaikka ei ehkä siltä näytä. Hangessa on erilaisia lämpötiloja, alhaalla lämpimämpää kuin pinnalla, mikä aiheuttaa ilman liikettä, haihtumista ja härmistymistä, jolloin lumikiteiden muoto muuttuu.
– Syväkuuran kiteet syntyvät siinä liikkeessä. Ne eivät ole tähtimäisiä, vaan pikemmin onttoja pyramidimaisia kuppeja, eräänlaisia timanttipyramideja, Rasmus kertoo. Ja koska ne eivät ole tyypillisiä kuusisakaraisia, ne eivät myöskään tartu toisiinsa helpolla.
Samanlaiset lumihiutaleet?
Satavan lumen yleisin kidemuoto onkin kuusihaarainen niin sanottu tähtikide. Pudotessaan maata kohti kiteet tarttuvat toisiinsa ja muodostavat kauniita lumihiutaleita.
Kun lumihiutaleet sitten joutuvat lumen pintakerroksen sisään, niiden kiderakenne alkaa heti muuttua vaikuttaen muun muassa lumen kovuuteen ja tiheyteen. Sen huomaa käytännössä vaikkapa siinä, kuinka helppoa tai vaikeaa lumessa on tarpoa.
Yleinen käsitys on, että ei ole olemassa kahta täysin samanlaista lumihiutaletta. Lumitutkijan mukaan tämä ei ihan pidä paikkaansa:
– Tai se vähän riippuu… Jos katsotaan mikroskoopilla, niin ei ole kahta samanlaista, sillä ei ole kahta täysin samanlaista syntytilannetta. Mutta jos katsotaan ihan silmämääräisesti, niin on helppo jakaa ne muutamaan geneeriseen luokkaan. Se riippuu aina siitä millainen se pilvi on ollut, mistä ne ovat syntyneet.
Teksti: Roope Lipasti
Kuvankäsittely: Petteri Mero. Kuvat: Envato.
• Turussa ensilumi sataa tilastojen valossa keskimäärin 19.11. Viime talvena lumikauden pituus oli 181 päivää.
