Marski ja valkonaama

Rap-artisti Paleface aiheutti alkuvuonna pienimuotoisen kohun syyttämällä lehtihaastattelussa Mannerheimia sotarikolliseksi vuoden 1918 tapahtumien vuoksi. Nuorisojulkkis sai vastineeksi täyslaidallisen perusteluita, joiden mukaan hän ei ymmärrä historiaa, eikä hänen pitäisi oman julkisuushakuisuutensa takia loata suurimmaksi suomalaiseksi äänestetyn miehen kunniaa.

Reaktio oli odotettu. Useimmille suurmieheyteen ja -naiseuteen kuuluu edelleen täydellisyys ja erehtymättömyys. Muiden yläpuolella kyvyiltään ja moraaliltaan olevat yksilöt tuovat maailmaan turvallisuutta ja antavat uskoa, että meidän ja kaaoksen välillä seisoo sittenkin järjestystä loppuun saakka puolustava yksinäinen sheriffi. Tällaisessa maailmassa kaikki yritykset raaputtaa tätä kiiltokuvaa ja etsiä sen alla olevaa ihmistä ovat kauhistus.

Ylipäänsä objektiivisuus on vaikeaa, kun kyseessä ovat omaa kansakuntaa tai ideologiaa edustavat merkkihenkilöt, olipa sitten kyseessä valkoista armeijaa johtava marski tai teloituskomppaniaa komentava vallankumousikoni Che Guevara. Omien sankareiden kyseenalaisetkin teot on helppo nähdä olosuhteista johtuvina väistämättömyyksinä, kun samat asiat joidenkin muiden tekeminä olisivat puhdasta pahuutta.
*
Kansalliseen itseruoskintaan ei tällä kertaa ole aihetta, sillä ilmiö on yleisinhimillinen. Muutamia esimerkkejä. Amerikkalaisohjaaja Samuel Fuller etsi aikanaan rahoitusta realistiselle elokuvalle 1800-luvun lopun romanttisista lainsuojattomista Jamesin veljeksistä. Yritys epäonnistui ja eräs tuottaja paljasti syyn rahahanojen sulkemiselle: ”Kukaan amerikkalainen ei halua tietää Jesse ja Frank Jamesin olleen luku- ja kirjoitustaidottomia massamurhaajia.”

Äiti Teresa totesi Nobelin rauhanpalkinnon saatuaan abortin olevan suurin uhka maailmanrauhalle. Lausunto vaiettiin lähes kuoliaaksi, koska herttaisen hyväntekijänunnan maineeseen ei haluttu tahroja.

Uskomattomimmillaan suurmiesusko on suhteellisen luontevasti ollut diktatuurimaissa. Esimerkiksi monet ihan tavalliset saksalaiset uskoivat aivan toisen maailmansodan lopulle saakka Hitlerin olevan hyväksi Saksalle ja ongelmien johtuvan pienempien führereiden rikoksista. Vastaavasti Stalin sai jatkuvasti vankileireiltä kirjeitä, joissa epäiltiin hänen olevan tyystin tietämätön alaistensa harjoittamasta terrorista.
*
Oliko Paleface sitten oikeassa ja Mannerheim sotarikollinen? Kysymys on yhtä hankala kuin pohdinta Jumalan kaikkivaltiuden ja ihmisen vapaan tahdon välisestä suhteesta.

Jos nimittäin Mannerheim oli sellainen lähes supersankarin kyvyillä varustettu suurin koskaan elänyt suomalainen kuten jotkut näyttävät ajattelevan, hänelle ei olisi pitänyt tuottaa mitään ongelmia saada joukkonsa hyväksymään, että ilman oikeudenkäyntejä toteutetut sattumanvaraiset joukkoteloitukset ovat rikoksia ihmisyyttä vastaan ja näin ollen täysin poissa laskuista. Tällaiselta mieheltä vuoden 1918 tapahtumien salliminen olisi ollut vähintäänkin rikollista välinpitämättömyyttä.

Toisaalta, jos Mannerheim oli erehtyväinen ihminen, joka mahdottomissa olosuhteissa teki vaikeita ja välillä vääriäkin päätöksiä oman parhaan ymmärryksensä mukaan, on vastaus paljon armollisempi. Tällöin Mannerheimin vastuulle jää se, ettei hän, kuten ei kukaan muukaan, pystynyt suitsimaan tuona traagisena vuonna valloilleen päässyttä suomalaista vihaa, jonka Väinö Linna sanoi olevan kuin suolammen: syvä ja musta.

Viimeksi mainittu Mannerheim olisi inhimillisen erehtyväisenä ja riittämättömänäkin ratsastajapatsasta kiinnostavampi ja todellisempi ihminen, mutta vähemmän suurin suomalainen. Nykypäivänä voisi ajatella, että tällaiselle miehelle löytyisi jo tilaa kansakunnan kaapin päältä. Ja saisihan hänestä ihan mielenkiintoisen elokuvankin.

Matti Mäkelä