Murhaamisen sietämätön keveys

Monesti jo manan majoille tuomittu palapeli- eli arvoitusdekkari elää edelleen ja voi hyvin. Tästä todistaa esimerkiksi se, että Turun teattereissa nähdään tänä syksynä peräti kaksi Agatha Christien tarinaa.

Palapelidekkarin kulta-aikaa oli maailmansotien välinen aika. Lajityypin supertähtiä olivat englantilaiset Agatha Christie ja Dorothy L. Sayers sekä yhdysvaltalaiset John Dickson Carr, S.S. Van Dine ja Ellery Queen. Viimeistään toisen maailmansodan jälkeen arvoitusdekkari jäi kirjallisesti kunnianhimoisemman ja realistisemman ns. kovaksikeitetyn dekkarin jalkoihin. Lajityypin homehtuneisuuden alleviivasi muun muassa Maltan haukan kirjoittaneen Dashiell Hammettin legendaarinen kysymys: ”Ellery Queen, mitä voitte kertoa kuuluisan hahmonne seksielämästä, mikäli sitä on?”

Myöhemmin kevyet mullat viimeistelivät monien mielestä ensin James Bond ja muut vakoojajännärit, myöhemmin Hannibal Lecter ja häntä seuranneet toiset ylimaallista pahuutta ruumiillistaneet sarjamurhaajat.

Huhut palapelidekkarin kuolemasta osoittautuivat kuitenkin ennenaikaisiksi. Viime vuosien cosy crime -buumi on tuonut uusia lukijoita myös vanhoille palapelidekkareille. Vaikka cosy crime ja palapelidekkari ovat läheistä sukua, niin eroja on silti. Ensin mainitussa korostuu leppoisa tunnelma, jossa vaikkapa leipominen ja puutarhan hoito saattavat nousta jopa murhaa tärkeämmiksi. Jälkimmäisessä murha ja sen ratkaiseminen on kaikki, minkä ulkopuolella ei ole sen paremmin rakkautta kuin yhteiskuntaakaan. Näin asia tiivistetään alan suomalaisklassikossa Komisario Palmun erehdys: ”Väärennyksen voi hyvittää, pahoinpitelyn arvet paranevat, kavalluskin unohtuu joskus, mutta murhattua ihmistä ei kukaan enää koskaan voi palauttaa henkiin. Ja siksi murha on salapolisiromaanin ainoa pätevä aihe.”

Palapelidekkarin keskiössä oleva älyllinen peli onkin syy sekä lajityypin suosiolle että sen kokemalle ylenkatseelle. Säännöt ovat sekä järkeenkäypiä (murhatun tulee olla epämiellyttävä riittävän epäiltyjen määrän takaamiseksi, murhaajan täytyy olla yksi epäillyistä) että reiluja (lukijan täytyy saada kaikki samat vihjeet kuin salapoliisikin, ratkaisun täytyy olla looginen), toisinaan myös hauskoja (kaksoisolennot ja identtiset kaksoset ovat kiellettyjä, samoin keksityt laitteet ja myrkyt, salakäytäviä sentään saa olla yksi). Kriitikoiden mukaan säännöt tuottivat itseään toistavia ja tylsiä tarinoita, joissa murhaajaksi paljastui aina se vähiten epäilty henkilö.

Kiinnostavaa on kuitenkin, että orjallisimmin näitä sääntöjä noudattaneet teokset ja tekijät – esimerkiksi S.S. Van Dinen Philo Vance -dekkarit – ovat jääneet historian hämärään ja pelkästään hard core -fanien huvitukseksi, kun taas sääntöjen rikkojat ovat edelleen ajankohtaisia. Näistä kuuluisin on tietysti Agatha Christie, jonka tarinoissa on epäurheilijamaisesti syylliseksi paljastunut niin tarinan kertoja kuin koko epäiltyjen katraskin. Olemattomasta seksielämästään tunnetun Ellery Queenin esikoisteoksessa Silinterihatun arvoitus puolestaan murhan motiivin taustalla oli amerikkalaisen yhteiskunnan rasistisuus, mikä oli vuonna 1929 vähintäänkin radikaali ratkaisu.

Vaikka palapelidekkari on siis nähnyt lukuisia nousuja ja laskuja sen jälkeen, kun Edgar Allan Poe marssitti vuonna 1841 näyttämölle nerokkaan salapoliisi C. Auguste Dupinin klassikkotarinassa Rue Morguen murhat, niin Sherlock Holmesin ja Hercule Poirot’n kaltaiset klassikot ovat pysyneet tasaisen suosittuina ja hahmot ovat saaneet jatkuvasti uusia tulkintoja niin teatterissa, televisiossa kuin elokuvissakin. Agatha Christien toinen päähahmo, Jane Marple, on kansainvälisesti ollut viime vuodet hiukan taka-alalla ainakin Poirotiin nähden, mutta Turussa asiaa korjataan, kun tätienerginen neropatti nousee Teatteri Akselin lavalle. Lontoossa vuodesta 1952 pyörinyt Hiirenloukku (uskomaton 30 000 esityksen rajapyykki saavutettiin 19.3.2025) nähdään puolestaan kaupunginteatterissa.

Matti Mäkelä

• Tuijottava katse Teatteri Akselissa, ensi-ilta 11.9.
• Hiirenloukku Turun kaupunginteatterissa, ensi-ilta 13.11.