Ostosretkiltä sivukaduille
Muutin Turkuun syyskuun alussa 2008. Olin aiemmin vieraillut kaupungissa viimeksi vuosituhannen vaihteessa, kun tuttavani opiskelivat kaupungissa. Eräänä aamupäivänä, parempaa tekemistä vailla, saatoin erästä ystävääni kaupungin toiselta laidalta kohti Taideakatemiaa. Juttelimme niitä näitä, kunnes ystäväni keskeytti: ”Jos ei puhuttas mitään ennen ku ollaan perillä?”
Kävelimme jokivartta pitkin, hiljaa ja hitaasti. Tuo kuuntelulle pyhitetty kävelymatka seitsemän vuotta sitten oli ensimmäinen todella merkittävä kokemukseni Turusta. Se oli ensimmäinen syvällinen altistuminen tälle kaupungille, johon nyt olen teinipojan tavoin ihastunut. Muutettuani tänne, halusin heti päästä kävelemään jokirantaa pitkin yksin, vanhaa reittiä etsien. Olen kahden kuukauden aikana oppinut ihailemaan, miten Aurajoki hidastaa kaupungin rytmiä ja luo tilaa.
Myöhemmin sain tietää, että yllä kuvattua liikkumisen tapaa kutsutaan äänikävelyksi. Se on oiva tapa tutustua uuteen kaupunkiin, varsinkin ryhmässä. Jälkikäteen on antoisaa jakaa havaintoja, keskustella koetusta. Yksi ryhmän jäsen, vaikkapa kaupungissa aiemmin vieraillut, päättää reitin etukäteen. Reitti voi olla käyskentelyä kaupungin sisäpihoilla ja sivukaduilla tai vaikka matkaamista metrossa, ääniä kuunnellen. Jokainen äänikävelyä kokeillut tietää, kuinka erilaisilta jokapäiväiset äänet vaikuttavat, kun niitä kuuntelee keskittyneesti, kuin maalausta tuijottaen. Tai ehkä keskittynyttä kaupungin kuuntelua pitäisi verrata musiikin kuunteluun. Äänimaisemasta alkaa erottua rytmejä, jaksoja, teemoja.
Kaupungin äänimaisemaa ei toki tarvitse ymmärtää musiikkina. Se on jo itsessään kiinnostava, sellaisenaan, ilman estetisointia. Mihin korva sitten tarttuu Turussa? Mieleeni nousevat ainakin Tuomiokirkon kellot, förin putputus ja Vartiovuoren rauhallisuus. Äänen ekologian tutkimuksen oppi-isä R. Murray Schafer on todennut, että kaupungeista on kadonnut niitä leimaavat äänimaamerkit. Näillä tarkoitetaan jollekin äänimaisemalle ominaisia ääniä. Kirjassaan The Vancouver Soundscape Schafer kuvaa kiehtovasti Vancouverin äänellistä identiteettiä -ja sen katoamista. Viimeisen 100 vuoden aikana kaupungit ovat yhdenmukaistuneet kiihtyvällä tahdilla ja menettäneet kuultavaa ominaislaatuaan.
Minulla on tapana tehdä äänityksiä aina, kun käyn uudessa maassa. Joka ikinen kerta, kun aloitan taltiointiprojektin, masennun kaupunkien persoonattomuudesta ja liikenteen ylivoimasta. Samat mainosten hälyt ja loputtomat autojonot jylläävät joka ikisessä paikassa. Kaupunki on väsyneelle vierailijalle pahimmillaan mitäänsanomaton, ilottoman toisteinen kulutushelvetti.
Varminta onkin välttää virallista ja eksyä epäviralliseen, kuten entisen turkulaisen Meiju Niskalan kaupunkikirjat neuvovat. Äänikävelijä päätyy mielenkiintoisten äänien perässä aina sivukaduille, hylättyihin paikkoihin, piilotettujen rikkauksien äärelle, öisille retkille. Yö on parasta aikaa äänten kuulemiselle. Hiljentynyt kaupunki antaa tilaisuuden kuulla pienimmätkin tapahtumat. Saman voi havaita myös kodissaan: unettomuudesta kärsivä kiinnittää huomionsa kaikkiin niihin paikantamattomiin ääniin, joita esimerkiksi kerrostalossa kuuluu.
Minä rakastan astianpesukoneen hurinaa sunnuntai-iltana. Se on signaali, joka ilmoittaa viikon päättymisestä. Samalla käyn läpi, mitä viikon aikana tapahtui. Koti siivotaan juhlien jäljiltä, ja jotakin on taas alkamassa. Hurinaa liittyy myös lapsuuteni tärkeimpään muistoon, vanhempieni työkoneiden ääniin. He neuloivat laukkuja alakerrassa, kun minä nukuin yläkerrassa tuon tasaisen huminan syleilyssä, turvassa.
Merkittävimmät äänimaisemat ovatkin nykyisin yksityisiä, kodissa koettavia ääniä. Syyt kokea ääniä yhdessä ovat vähentyneet. Esimerkistä käyköön levysoittimen yleistyminen viime vuosisadalla. Musiikkia voi kuunnella yksin kotona, tarvitsematta lähteä mihinkään. Silti ihmisillä tuntuu olevan halu joukkokokoontumisiin ja yhdessä äännehtimiseen. Olen Turussa asuessani todistanut kaksi erityisen meluisaa joukkotapahtumaa: FC Interin voitonjuhlan Veritas-stadionilla ja kilpaveneiden Wauhtiajot Aurajokea pitkin Turun päivänä. Tapahtumista ensimmäinen oli iloista karjumista ja ympäröivästä ääni- ja ihmismassasta huumaantumista. Jälkimmäinen kokemus tuntui surrealistiselta. Sunnuntaipäivänä jokirannassa ei pysty kuulemaan mitään muuta kuin kilpaveneiden valtavan metelin. Ja kaikkea tätä seuraa kiinnostuneena lapsiperheet ja vanhukset. Olisiko sama äänenpaine eri yhteydessä, vaikkapa kokeellisen musiikin ulkoilmakeikkana, mennyt yhtä hyvin läpi?
Kaupungin hälystä puhuminen on ongelmallista. Aina, kun kaupungin melusta keskustellaan, joku käyttää ”muuta maalle jos et kestä” -argumenttia. Kaupungin hälystä on tullut luonnollinen elementti, kuin puiden humina metsässä. Tämä on oireellista, sillä kaupunki kuuluu sen asukkaille. Meidän on pohdittava, mitä asuinympäristöltämme haluamme. Savuttomuuden vaade oli valtaosan mielestä kohtuullinen. Miksi siis hälyä siedetään? Jatkuvan, korkealle äänenpaineelle altistumisen on todettu aiheuttavan mm. stressiä ja keskittymishäiriöitä. Melulle altistuu iso osa kaupungin väestöä ja se on merkittävä ympäristöongelma.
Kokemus äänestä on ennen kaikkea hyvin yksilöllinen asia, eikä ääniympäristöämme voi ajatella vain paha teknologia/hyvä luonto -tyylisten vastakkainasettelujen kautta. Lainaus nimimerkiltä ”Vilkku” (HS keskustelupalsta 16.11.2007) kuvastaa asiaa hyvin: Kun jokin aika sitten erittäin läheinen ihminen menehtyi ja istuin kotona suremassa, ajatus elämän jatkumisesta konkretisoitui ulkona kuuluvassa liikenteen melussa.
Teksti: Kimmo Modig
Kuva: Janne Puurunen
