Jalot kilpailijat

27.11.2009 / Talvilehti - Matti Mäkelä

Kesäolympialaiset ovat jo vuosia sitten paisuneet megalomaaniseksi tapahtumaksi, jossa yli-inhimillisiin suorituksiin kykenevät tähdet esittelevät eri urheiluvälinejättien tuotteita. Talviurheilussa sen sijaan on vielä sijaa rentoudelle ja leikkimielisyydelle.

Parasta talviurheilussa on se, että siitä ei ole pilke katomassa vaan kehitys on pikemminkin päinvastaista. Jäätä harjoillaan lakaisevat curling-joukkueet tai rap-artisteilta näyttävät lumilautailijat ovat virkistäviä näkyjä, joille ei kesälajien turhan tärkeässä maailmassa olisi sijaa.

Talvikisojen inhimillisyys on välillä tarttunut jopa Niken kaltaiseen urheiluvälinejättiin, vaikka sen johtoportaalla väitetäänkin olevan sydämen paikalla lakkaamatta voittoja kalkuloiva excel-ohjelma. Nike nimittäin sijoitti 1990-luvun loppupuolella 200 000 dollaria projektiin, jonka tavoitteena oli valmentaa kenialaisia hiihtäjiä olympiakisoihin. Vaikka hankkeen taustalla oli tietysti hyväsydämisyyden sijasta markkinointi, niin se mahdollisti joka tapauksessa Philip Boitin olympiaunelman toteutumisen. Suomessa ennen kisoja harjoitellessaan ensi kertaa lunta nähnyt Boit osallistui vuonna 1998 Naganon olympialaisten kymmenen kilometrin hiihtoon sijoittuen viimeiseksi ja häviten kisan voittaneelle Norjan Björn Dählielle peräti 20 minuuttia. Boitin matka maailman huipulle oli toivottoman pitkä, mutta pieneni kuitenkin Naganon jälkeen: vuonna 2002 Salt Lake Cityn olympialaisissa hän sijoittui sprinttihiihdossa sijalle 64 jättäen jälkeensä peräti viisi hiihtäjää.

Talviurheilun historia on muutoinkin täynnä tarinoita costa ricalaisista ja venezuelalaisista syöksylaskijoista tai jamaikalaisista kelkkailijoista, joilla oli enemmän rohkeutta kuin tervettä järkeä, ja jotka halusivat kiihkeästi olympialaisiin edustamaan omaa maataan. Joidenkin tosikkojen mukaan nämä tolkuttoman paljon tosissaan treenanneille ja huippulahjakkaille kilpakumppaneilleen häviävät amatöörit tekevät koko urheilun naurunalaiseksi ja saavat päälle päätteeksi Pekka Tiilikaisen ja Tahko Pihkalan pyörimään haudoissaan. Tuohtumuksessaan he unohtavat kuitenkin, että urheilu on pohjimmiltaan ja parhaimmillaan leikkiä, jonka liian vakavasti ottaminen ei ole koskaan tuottanut mitään hyvää.

Pyhän olympiahengen ilmentäjänä yksi on ylitse muiden. Eddie Edwards valittiin vuonna 1988 Iso-Britannian edustajaksi Calgaryn olympialaisten mäkihyppyyn (valintajärjestelmän jonkinasteisesta ammattimaisuuden puutteesta kertoo se, että Edwards oli karsintakilpailun ainoa osallistuja).

Vaikka Edwardsia pidetään – ja todennäköisesti oikeutetusti – mäkihistorian ylivoimaisesti huonoimpana hyppääjänä, niin sisun ja sitoutumisen puutteesta häntä ei ainakaan voi syyttää. Edwards hankki monen mielestä päättömälle olympiaunelmalleen rahoituksen muurarin töillä ja osoitti suoranaista hullunrohkeutta hyppäämällä jopa olympiakisojen isosta mäestä, vaikka hän joutui likinäköisyytensä takia pitämään hypätessään silmälaseja, jotka olivat yleensä hyppyrin nokalle tultaessa täydessä huurussa.

Pisteet Edwards ansaitsee myös rehellisyydestään. Näin Edwards vastasi, kun häneltä kysyttiin pelottiko hyppääminen häntä: ”Tietysti minua pelotti. Aina oli olemassa mahdollisuus, että seuraava hyppy olisi viimeiseni. Ja se oli iso mahdollisuus.”

Matti Mäkelä

Vancouverin talviolympialaisten avajaiset 12.2.2010.