Piirros: Ulriikka Lipasti

Vastuunkantajat

22.02.2013 / Kevätlehti - Matti Mäkelä

Joskus politiikassa asiat menevät pieleen ja tulee lamaa, eurokriisejä, telakkojen takauksia ja monia muita vaivalloisia ja hankalia asioita. Silloin päättäjiä vaaditaan usein kantamaan poliittinen vastuu. Mutta miten sitä poliittista vastuuta oikein kannetaan?

Kaikkein tiukimmillaan poliittisen vastuun kantaminen oli antiikin Roomassa. Esimerkiksi vallasta Caesarin salamurhan jälkeen Octavianuksen (myöhemmin keisarina Augustus) kanssa kamppaillut Marcus Antonius surmasi itsensä miekallaan kisan käännyttyä tappioksi. Nykypäivänä meno on miedompaa ja tuskin edes kaikkein sydämistynein telakkatyöläinen vaatisi ministeri Vapaavuorta heittäytymään gladiukseensa.

Vastuunkannon kovuus ei roomalaisia haitannut. Länsi-Rooman valtakunnan viimeisenä vuosisatana keisareita saatettiin teilata parhaimmillaan viidenkin valtionpäämiehen vuositahtia, mutta uusia ehdokkaita riitti silti. Lienee turha kysyä, oliko taustalla pelkkä vallanhimo vai aito halu kantaa vastuuta isänmaan vaikeina aikoina.

Kansa tietää, mutta kuinka paljon se sietää, se vaihtelee. Ludvig XIV sai lempinimen Aurinkokuningas ilmeisesti siksi, että hänen kolossaalinen epäpätevyytensä lähes kaikissa ajateltavissa olevissa valtion asioissa pimensi auringon. Hyvin ranskalaiset häntä ja erilaisia ”valtio olen minä” -sutkauksia kuitenkin jaksoivat. Reilua sataa vuotta myöhemmin oli toinen ääni kellossa ja kuningatar Marie Antoinetten ”syökää leivoksia” -kommentteja ei pidetty McDonald’sin myöhempien mainoskampanjojen ironisena esikuvana, vaan kansa päätti vaatia poliittisen eliitin päätä vadille.

Dante Alighieri sijoitti Jumalaisessa näytelmässään osan poliittisista inhokeistaan helvetin alimpiin piireihin yhdessä Brutuksen ja Juudaksen kanssa. Ajatus on kiehtova. Monella suomalaisellakin on varmasti selvä kuva, mihin piireihin nykyiset ja menneet poliitikot kuuluisivat. Mauttomat ja hajuttomat poliittiset broilerit moni sijoittaisi ensimmäiseen piiriin, jossa ainoana piinana on ikuinen tylsyys ja tapahtumattomuus (jonkinlainen yhdistelmä bingoa, karaokea ja veikkausliigan ottelua siis). Alempien piirien kansoitus riippuisi tietysti kunkin poliittisesta kannasta, mutta jos asiasta järjestettäisiin kansanäänestys, veikkaisin Otto Wille Kuusista odottavan kuumat paikat.

Joidenkin mielestä paras tapa suhtautua poliittiseen vastuuseen on sen pakoilu. Kun brittiläinen konservatiivipoliitikko jää kiinni hotellihuoneesta prostituoidun kanssa käsiraudoissa, korsetissa ja sukkahousut päässä, hän ymmärtää menettäneensä ison osan poliittisesta pääomastaan ja eroaa. Suomessa vastaavassa tilanteessa moni yrittäisi todennäköisesti vielä nukkua yön yli.

Vastuun pakoilun vastenmielisin esimerkki lienee Albert Speer, joka sai Nurnbergin oikeudenkäynnissä tuomarit uskomaan, ettei tiennyt Saksan sotarikoksista, vaikka katuikin niitä syvästi. Uskomatonta tietämättömyyttä mieheltä, joka varusteluministerinä sentään oli vastuussa orjatyövoiman käytöstä kaikkialla natsien miehittämässä Euroopassa. 20 vuoden vankilatuomion jälkeen Speer kirjoitti muutaman menestyksekkään muistelmateoksen ja eli mukavaa elämää vielä viisitoista vuotta.

Moni on päässyt vielä Speeriäkin helpommalla ja lukemattomat diktaattorit ja kansanmurhaajat ovat viettäneet yltäkylläistä elämää elämänsä loppuun saakka ilman pelkoa edesvastuusta. Mutta – kuten Mikael Jungner sanoisi – se, mitä teemme elämässä, kaikuu ikuisuudessa, ja voi palata vainoamaan. Josif Stalin oli elämänsä aikana luonut ympärilleen niin valtavan pelon ilmapiirin, että kun hän sai keväällä 1953 aivohalvauksen, hän sai virua tuntikausia oman huoneensa lattialla ulosteissaan, ennen kuin kukaan uskalsi tulla katsomaan, onko jokin hätänä.

Matti Mäkelä