Kovia aikoja kapeassa käytävässä
Berliinin muurin murtumisen ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen liberaalidemokratiasta näytti tulevan yhteiskuntien globaali standardimalli. Nyt tuuli tuntuu kääntyneen.
Monien raporttien ja tutkijoiden mukaan demokratian tila näyttää kurjalta. Pulitzer-palkittu kirjailija Anne Applebaum pitää jopa mahdollisena, että elämme demokratian iltahämärässä, josta olemme ajautumassa tyranniaan tai anarkiaan.
Samaa viestiä kertoo Global State of Democracy 2022 -raportti, jonka mukaan demokratia on maailmassa taantunut vuoden 1986 tasolle ja vahvoja demokratioita on enää 23 (vertailun vuoksi todettakoon, että kansainväliseen jääpalloliittoon kuuluu 27 valtiota), joissa elää maailman väestöstä alle 10 %.
Miksi näin? Äkkiseltään tämä tuntuu järjenvastaiselta, sillä kyllähän jokainen asuisi mieluummin Pohjoismaissa kuin Pohjois-Koreassa.
Perussyy demokratian haasteille on siinä, että toimivan ja tasa-arvoisen yhteiskunnan luominen on todella vaikeaa ja sen ylläpitäminen usein vielä hankalampaa. Sekasorto ja kaaos sen sijaan syntyy – kuten termodynamiikan toinen pääsääntö ennustaa – kuin itsestään (sokea sattuma tuottaa siis maailmankaikkeuteen helpommin Venäjän kuin Suomen kaltaisia yhteiskuntia).
Talouden viime vuoden nobelistien Daron Acemoğlun ja James A. Robinsonin mukaan valtio ja yhteiskunta käyvät jatkuvaa kamppailua, jonka tasapainotila – heidän mukaansa ”kapea käytävä” – mahdollistaa liberaalin demokratian. Liian vahva valtio johtaa helposti tyranniaan, ja liian heikko anarkiaan tai erittäin ankarien sosiaalisten normien kahlitsemaan yhteiskuntaan.
Venäjä ei ole koskaan ollut lähelläkään tuota käytävää. Mihail Šiškin kuvaa kirjassaan Sota vai rauha, miten tyrannia ja anarkia ovat vuorotelleet Venäjän historiassa, ja miten kansa on aina valinnut näistä vaihtoehdoista ensimmäisen. Tämän vuoksi moni venäläinen on pitänyt Putinin kauden vakaata vankilaa Jeltsinin ajan sekasortoa parempana. Myrkyllisen keitoksen täydentää maan jo 1200-luvun mongolihallinnosta periytyvä alamaismentaliteetti, jossa jopa ruhtinaat ja oligarkit ovat lopulta hallitsijan orjia.
Venäjä ei toki ole ainoa paikka, missä kaivataan vahvaa johtajaa ratkaisemaan ongelmat. Ajattelussa on kaikuja Platonista, joka piti demokratiaa yhteiskunnan irrationaalisen ja typerän enemmistön mielivaltana.
Vahvat johtajat uhkaavat demokratiaa oman valtansa lisäksi myös siksi, että eliitin piirissä johtajalle nöyristelyn nähdään tuovan itselle taloudellisia tai poliittisia pikavoittoja. Goncourt-palkittu ranskalaiskirjailija Éric Vuillard kuvaa Päiväkäsky-teoksessaan 1930-luvun Faust-hetkiä, jolloin Saksan teollisuuden johto hylkää moraalinsa ja kunniansa alistuen rahan- ja vallanhimossaan Hitlerille (kuulostaako tutulta?), ja sen jälkeen läntiset johtajat tekevät saman pelkkää pelkuruuttaan (entäs tämä?).
Vaikka maailma näyttääkin jälleen olevan Aku Ankan puhuvan koiran kuvaamassa tilassa (”Elämme kovia aikoja ystävä hyvä”), niin kaikkea toivoa ei silti kannata heittää. Demokratia on sinnikästä ja esimerkiksi Yhdysvallat selvisi Trumpin ensimmäisestä kaudesta, toivottavasti toisestakin. Ranskalaiset ovat puolestaan luoneet presidentinvaaleihinsa omintakeisen damage control -systeemin, jossa Le Pen (ensin isä, sitten tytär) pääsee aina toiselle kierrokselle, missä hänen kannattajiaan lukuun ottamatta kaikki äänestävät sitä ehdokasta, joka ei ole Le Pen (malli siis mahdollistaisi sekä Paavo Väyrysen että palopostin valinnan presidentiksi).
Optimisti voi myös vedota isoon kuvaan. Demokratioiden määrä on viimeisten sadan vuoden aikana kasvanut valtavasti ja nykyongelmat voikin nähdä amerikkalaisen politiikan tutkijan Samuel P. Huntingtonin tavoin väliaikaisena vasta-aaltona, joka on seurannut aiemminkin kaikkia demokratisoitumisaaltoja.
Demokratian puolesta puhuu sekin, että se on puutteineenkin ylivertaisesti parempi hallintomuoto kuin muut ihmiskunnan historiansa aikana kokeilemat (tai Winston Churchillin näkemyksen mukaan vähemmän huono kuin muut), ja ainoa, joka todella tuottaa kansalaisille vapautta, vaurautta ja turvallisuutta (tyrannioissa turvallisuudesta saa aina maksaa vapaudellaan).
Teksti: Matti Mäkelä
Kuvitus: Anton Lipasti
